MESTARI, MINÄ JA JUNA

“Kuulostaa pimeältä. Ulkona näyttää pimeältä, sillä syksy laskee hämärän hyvissä ajoin radanvarteen.”

 

Olen junassa matkalla Oulusta etelään. Luen, että Kalle Päätalo mousee Pohjanmaan pikajunaan Tampereen asemalla. Jännitän, kohtaammeko eli onko Kalle ennen minua Seinäjoen kohdalla. Hänhän saapuu Seinäjoelle Haapamäen suunnasta ja minä puolestani jatkan Avaruuden pääkaupungista kohti Parkanoa rataosuudelle, jota ei vuonna 1949 ollut olemassa. Huoleni on turha, Kalle ehtii Ouluun ja itse asiassa Taivalkoskelle asti ennen kuin minua kyytivä pendolino on Seinäjoella. Tosiasiassa matkojemme ajallinen ero on 73 vuotta.

Oulusta etelään: tyydyin pendolinoon

Kuulostaa pimeältä. Ulkona näyttää pimeältä, sillä syksy laskee hämärän hyvissä ajoin radanvarteen. Jokin selityksen sana kuitenkin.

“Ei ole oikeastaan ihme, että Kallesta on tullut minulle jonkinlainen keskustelukumppani ja kaveri luku-urakkani myötä.”

Olen lukenut Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa heinäkuusta 2021, olen nyt ehtinyt 18. osaan. Olen lukenut kuluneena aikana toki paljon muitakin kirjoja, mutta koko ajan jokin sarjan osa on ollut minulla työn alla. Yhdestä kolmeen osaa olen selvittänyt kuussa. Ei ole oikeastaan ihme, että Kallesta on tullut minulle jonkinlainen keskustelukumppani ja kaveri luku-urakkani myötä. Olen viettänyt juuri kolme päivää Oulussa, joka liittyy tiettyihin Kallen elämän vaiheisiin tiiviisti. Jotenkin miehen haamu on kävellyt kanssani kaupungin kaduilla – tosin valtaosan ajasta olen istunut työsuojelukurssilla hotellin koulutustiloissa. Mutta esimerkiksi etsiessäni sellaista yksinkertaista asiaa kuin tavallista ruokakauppaa ydinkeskustasta - sellaista kun ei nykyään ole joka kivijalassa – huomaan ajatukseni kulkeutuvan Kallen nuoruuskokemuksiin hänen etsiessään kaupungista puotia, josta ostaisi maalipensselin vietäväksi isälleen. Rautakaupan Kalle lopulta löytää, jotain muuta etsimmänsä hän ei kaupungista löydä, mutta ei siitä tässä enempää. Mutta elän jotakin tuosta maalaispojan hölmöyden kokemuksesta hakiessani itse ruokakauppaa. Toki löydän ja sitten myöhemmin huomaan, että sellainen olisi ollut aika lähellä hotelliani, kunhan olisin tiennyt, missä se on. Aina ei voi tietää.

Tullessani tänään Oulun rautatieasemalla kolmosraiteen laiturille huomioni kiinnittyy radan toisella puolella olevalla linja-autoasemalla seisovaan bussiin. Siinä lukee “Kuusamo-Oulu”. Samassa huomaan toteavani, että “loisto!” Taivalkoskelaiset kutsuivat tuolla nimellä Ouluun liikennöiviä linjureita.

“Matka taittuu. Ja koska olemme tulossa karttaa alaspäin, vauhti on niin ripeää, että olemme Tampereella etuajassa.”

Kalle tekee minulle junamatkan aikana myös tempun, jonka hän on tehnyt joskus ennenkin junassa: teksti on niin mojovaa, että minua rupeaa aivan väkisin naurattamaan. Minua vastapäätä istuva kurssitoverini, jonka oletan naiseksi, kiinnittää tietysti siihen huomiota. Mutta olen sen verran vanhanaikainen sääkerismies, että totean, että ei tätä voi kertoa ja selvennän, että rakennusmiehet puhuvat tässä kerskenään. Otan tässä vastaan vanhanaikaisuuden häpeän.  Ymmärrän jälleen kerran isoisääni, jolla oli tapana lukea iltaisin itselleen ja huononäköiselle mummulleni ääneen. Hän oli joskus 60-luvun taitteen vaiheilla hankkinut Päätalon romaanin, ehkä Ihmisiä telineillä (Gummerus 1958), jota oli kuullut kehuttavan. Kohta hän päätti, että on vaihdettava kirjaa: paappani, joka kyllä löysi tarvittaessa tuhannet perkeleet kielensä päälle, kun otteli hevosen kanssa tai tilanne muuten sitä vaati, totesi, ettei hän ilkeä lukea vaimolleen Päätaloa ääneen, kun kieli on ronskia ja välillä naidaankin sumeilematta. Ei minulta kukaan ole aikaisemmin junassa kysynyt, mikä naurattaa, mutta kynnys hihitellä aikuisena miehenä itsekseen on olemassa.

Joskus on niin kuin toivotaan. Aina ei. Tämän rasian lykkäsi käteeni joku VR-ihminen Tamperen asemalla, kun Valtionrautatiet piti  innoittunutta Auton vapaapäivä -kampanjaa. Lahjuksen jälkeen yhtiö sitten tarjosikin minulle seisomamatkakyytiä liki 50 minuuttia Tampereelta Juupajoelle ylen kuormatussa kiskobussissa. Olen säästänyt askin muistaakseni, miten vaivatonta on tehdä tahtomattaan parodia itsestään.

Matka taittuu. Ja koska olemme tulossa karttaa alaspäin, vauhti on niin ripeää, että olemme Tampereella etuajassa. Suuren osan matkasta luen, matkaseurani tekee vielä jotain työasioita valmiiksi viikonloppua varten. Lopun aikaa puhumme kaikenlaista. Runsaat neljä ja puoli tuntia jää taakse, kuin siivillä.

“Päätalo minun on saatava pääni sisälle luettuna ja ilman, että joku kolmas tulee mestaroimaan väliin. Mestari ja minä hoidamme tämän jutun kaksistaan.”

Mutta varoitan lukijaa, joka kiinnostuu Iijoki-sarjasta. Kannattaa harkita siihen tarttumista, sillä se täytyy lukea kokonaan ja se on helposti kahden vuoden hanke. Parhaillaan sarjasta tehdään äänikirjoja, muutama alkupään osa on jo valmiina. Kuuntelen itse myös äänikirjoja, mutta Päätalo minun on saatava pääni sisälle luettuna ja ilman, että joku kolmas tulee mestaroimaan väliin. Mestari ja minä hoidamme tämän jutun kaksistaan. Sanoin joskus, että en osaa tarkalleen sanoa, mikä synnyttää minussa Päätalon lukemisen imun. Jotakin aavistelen ymmärtäväni, mutta vieläkään en osaa asiaa oikein selittää. Mutta miksi se ylipäänsä olisi selittämisen asia, kun elämä kaikkinensa ei sitä ole.

Matka jatkuu, Kalle on reissutöissä.