OTTAA PÄÄHÄN KAARLO ALVAR

Kaiken se kärsii?

 

Heinäkuussa 2021 aloittamani projekti Kalle Päätalon Iijoki-sarjan lukemiseksi on edennyt osaan 22. Tätä kirjoittaessa Epätietoisuuden talvi (Gummerus 1992) on kääntynyt loppupuolelleen. Eletään kevättä 1952, olympialaisetkin tulossa. Kalle on kunnan rakennusmestarina tekopitäjässään.

Lukiessani romaania minua on ottanut monta kertaa päähän. Ja rieponut nimenomaan tämä Kaarlo Alvar. Päätalon yksi vahvuus on varmasti siinä, että Iijoki-sarja ei ole monin kohdin sankaritarina, vaan kertoja aika ajoin hölmöilee sekä itsensä että muutaman muun edestä. Mutta ei se tässä niinkään ota päähän.

” Lukuprojekti on ollut niin pitkä, että sen kuluessa on väistämättä ruvennut kaveeraamaan päähenkilön kanssa. Ei ole enää samantekevää, miten hänen elämänsä makaa.”

Päähän ottaa sen sijaan se, että kertoja tuntuu suostuvan ties mihin vain, mitä kunnanpäättäjät keksivät, ottaa nöyrästi vastaan asiakkaat, jotka saavat päännouseman tunkea hoitamaan rakentamisasioitaan itsenäisyyspäivänä ennen aamuseitsemää tai arki-iltana istuvat kuin tatit liki puolille öin. Ei nurise vastaan sille, että kunnan rakennuslautakunnan kokoukset pidetään sunnuntaisin hänen kotinsa yhteydessä olevassa kunnan rakennustoimistossa eli tosiasiassa hänen perheensä keittiössä.

Päähän ottamiseni kertoo ennen kaikkea siitä, miten kirjoittaja osaa kuvata asioita niin, että ne menevät ihoni alle. Lukuprojekti on ollut niin pitkä, että sen kuluessa on väistämättä ruvennut kaveeraamaan päähenkilön kanssa. Ei ole enää samantekevää, miten hänen elämänsä makaa. Mutta kertoo se muustakin: rupean väistämättä miettimään kaikkea mihin olen itse työurani aikana suostunut. Kun olen ollut joustava. Suostunut asioihin hyvää hyvyyttäni ja samalla tosiasiassa polkenut minun kanssani elävien ihmisten oikeuksia ja kohtuuksia antaessani työni pursuilla monta kertaa sinne, minne se ei olisi missään nimessä kuulunut.  Niin kuin nykyajan etätöissä: pystytän yhtäkkiä meidän firman konttorin paikkaan, joka tosiasiassa on myös jonkun muun kuin minun koti. Vähintään sellaisen pitäisi arveluttaa. Sen sijaan hoitelen vähän asioita Teamsin kautta ruokapöydän ääressä.

”Silloin lähden käymään Messukylän kirkkomaalla kirjailija Päätalon haudalla. Juttelen siinä jotakin, mitä vanhan Messukylän miehet toisilleen juttelevat ja luen sen päälle ehkä jotain ihan muuta.”

Ehkä minua raapaisee myös se, että kirjojen Kalle huomaa joissain kohdin olevansa kuin isänsä. Saman asian kanssa olen itse joskus kipuillut omalla kohdallani. Onneksi olen lapsuusperheessäni ollut vähän sellainen ulkojäsen ja väliinputoaja, joka ei niin tiiviisti ole liimaantunut muun jengin kylkeen tai emuloinut vanhempiaan.  Luulen olevani tuosta sakista myös ainut Päätalon lukija.

Mutta neljä osaa vielä tämän jälkeen on, sitten urakka on valmis. Silloin lähden käymään Messukylän kirkkomaalla kirjailija Päätalon haudalla. Juttelen siinä jotakin, mitä vanhan Messukylän miehet toisilleen juttelevat ja luen sen päälle ehkä jotain ihan muuta. Mutta vielä sinne on matkaa muutaman tuhannen sivun verran.