19 VUOTTA

Päivälleen 19 vuotta sitten olin viimeistä päivää pappina ylävesillä, viimeistä päivää seurakuntapappina. Takana oli tuolloin kuusitoista ja puoli vuotta virkauraa meidän Herramme viinamäessä. Olin myös ollut runsaat yksitoista vuotta sivutoimisena vankilapappina ja seilannut hitusen rahtilaivan kolhoosipappina Itämerellä. Lisäksi menneisiin vuosiin sisältyi työurani tärkein ajanjakso: elokuusta 1993 maaliskuuhun 1994 olin hoitovapaalla ja pidin huolta perheeseemme tuolloin kuuluneesta kahdesta lapsesta.

”Omiani olen koittanut vuosien mittaan puoltaa, keitä he kulloinkin ovat olleet.”

Edessä oli tuolloin uusi elämä yliopistosairaalan hiilikaivoksessa. Ensimmäinen työpäiväni tapahtui sitten Pitkäniemessä, proosallisemmin yliopistosairaalan psykiatrian toimialueella. Ja niin kuin entinen työtoverini asian kiteytti: ”Sä sitten varmaan sovit hyvin sinne mielisairaalaan!” Näin se toivottavasti oli. Ja niin kuin esimieheni (sitä nimitystä siihen aikaan käytettiin) totesi kehityskeskustelussamme joskus vuoden 2008 paikkeilla: ”Kyllä sä Teemu oot sitten hullu mies.”  Olen ottanut tällaiset lausumat vastaan ilolla ja yrittänyt säilyttää linjani. Omiani olen koittanut vuosien mittaan puoltaa, keitä he kulloinkin ovat olleet.

Tänään ortopedi soitti sovitusti jalkaani liittyvissä asioissa. Puhelun lopuksi hän toivotti minulle hyvää pääsiäisen odotusta, minä hänelle voimaa työhön ja iloa elämään. Olimme toistemme ihmisiä. Ei se sen kummempaa ole.

Jos sinulla on työtä, toivon nyt voimaa siihen. Ja iloa elämään: sitä, mikä on enemmän kuin se, että on mukavaa tai suorastaan hauskaa. Parhaimmillaan se liittyy siihen pääsiäisen odottamiseen.

”Ei se sen kummempaa ole.”

P.S: Tämän kevään rajoittunut elämä on vahvistanut minussa ajatusta, että työssä ei ole välttämättä syytä notkua lisäeurojen perässä yli eläkeiän. Sen verran lyhyt askel on normaalista arjesta sivuraiteelle. Ihan omalla kohdallani tätä funtsin ja saatan hiukan siirtää maalia, johon tähtään. No ei se ainakaan 19 vuoden päässä ole.