HILJAA!

Hiljan miettimiäni ajatuspätkiä

 

Olen ollut puolisoni kanssa avioliitossa nyt  yli 35 vuotta, kaiken kaikkiaan kimppaantumisestamme on kulunut vähän laskutavasta riippuen jo nelisenkymmentä vuotta. Mykkäkouluun olemme ajatutuneet harvoin ja vaikka emme niin kovin kalkattavaisia keskenämme olekaan, olemme ehtineen liittomme aikana käydä monia keskusteluja, joista jotkin ovat jääneet mieleen erityisinä helminä. Ja uusia tulee!

Joskus tässä jalkapuolisuuteni viikkoina – niitä on nyt takana kutakuinkin kuusi eli kipsi on lähdössä jalastani tulevana torstaina – näin unta, jossa matkustimme Kalle Päätalon kanssa junassa. Kalle antoi minulle hoito-ohjeita kipsattua jalkaani varten. Valpastuttuani kävin selostamaan katselemaani rainaa unikaverilleni. Koska kello oli ehkä kolme aamuyöllä hänen kiinnostuksensa aiheeseen ei ollut korkeimmillaan. Keskustelu kulminoitui  hänen osaltaan napakkaan käskytykseen. ”Hiljaa!”

”Kipsattu jalka ja liikkumiseen tarvittavat kyynärsauvat ovat taannet sen, että elämän keskinopeus on laskenut tavanomaisesta.”

Puolisoni repliikki on jaksanut naurattaa minua tuosta lähtien. Tiedän kyllä, että minulla on ärsyttävä taipumus ruveta yöllä herättyäni selittämään jotain – ottaa puheeksi heräämiseen keskeytynyt unennäkö ja olenpa joskus alkanut kysellä sitäkin, mitä seuraavana päivänä on päivälliseksi. Saatan myös kysyä, mitä kello on. Nuo puheeni tarvitsevat yleensä juuri tuon kommentin: ”Hiljaa!”

Hiljaa on myös yksi menneitten viikkojen avainsanoista kohdallani. Kipsattu jalka ja liikkumiseen tarvittavat kyynärsauvat ovat taannet sen, että elämän keskinopeus on laskenut tavanomaisesta. Välimatkat kodissa ovat kasvaneet, kun liikkumiset on pitänyt suunnitella aivan eri tavalla kuin mihin on tottunut. On kannattanut huomata unohtuneensa lukulasit keittiön pöydälle ennen kuin on asemoinut itsensä kirjan kanssa päivälevolle sängyn päälle. Ja niin edelleen. Vaikeassa liikkumisessa ei ole ollut mitään hyää – jo ei lasketa sitä, että ei ole voinut tehdä lumitöitä eikä osallistua kodin siivoamiseen ja niitä ei lasketa, koska jonkun on ne askareet pitänyt tehdä – mutta on verkkaisessa elämässä tietysti puolensa, jos haluaa tehdä välttämättömyydestä hyveen. Mutta kummasti elämä on alkanut helpottua, kun on pystynyt lisäämään ripeyttä toimiinsa. Tätä kirjoittaessani olen siirtynyt jo yhden kepin taktiikkaan. Käytän osan päivästä sen miettimiseen, miten kipsatulla jalalla astutaan mahdollisimman normaalisti niin kuin ortopedin ohjeistus viiden viikon jälkeen on ollut. Kävelemisen opetteleminen ennakoi sitä, miten suuri työ on edessä jalan kuntouttamisen kanssa. Aika pitkään vielä menen  hiljaa.

”Vaikka elämä kutsuisi jo etukenoon, on muistettava, että mennään nyt vain hiljaa.”

Miettiessäni sauvaelämääni päädyn toteamukseen, että viikot ovat tuoneet osaamista, jota en toivottavasti jatkossa tarvitse. Osa siitä voi olla hyväksi myöhemminkin. Yksi luomistani keppeilyn kultaisista säännöistä on ”älä rutinoidu”. Se tarkoittaa sitä, että ei pidä ajatella, että kyllä tämä portaissa kulkeminen jo sujuu näppärästi, vaan on mentävä kellarikerrokseen suihkuun samalla maltilla kuin kuukausi sitten. Askel ja rappu kerrallaan. Rutinoituminen tuo helposti jonkin huolimattomuusvirheen, joka johtaa haaveriin. Vaikka elämä kutsuisi jo etukenoon, on muistettava, että mennään nyt vain hiljaa.

”Lehdessä kerrottiin, että joku ryhtyi kirjailijaksi. Olen kirjoittanut tavoitteellisesti 25 vuotta, mutta tämä ryhtyminen ei ole valjennut. On pitänyt vain olla tykönään hiljaa ja naputtaa rivi riviltä.”

Minulla on työn alla tekemäkseni suhteellisen laaja käsikirjoitus. Jalan poteminen on tehnyt sen rakentamisesta tuskallista ja pätkissä tapahtuvaa. Oikeastaan tänään koin ensimmäisen kerran suoranaista tekemisen riemua, kun jalka jo sallii suhteellisen normaalin kirjoittamassa olemisen. Senkin suhteen on ollut vain suostuttava siihen, että mennään hiljaa kohti viimeistä pistettä. Ja onhan me menty, minä ja kertojani. Pakertaessani olen tänäänkin pysähtynyt ihmettelemään.  Lehdessä kerrottiin, että joku ryhtyi kirjailijaksi. Sanavalinta on luultavasti toimittajan, ei kirjailijan. Olen kirjoittanut tavoitteellisesti 25 vuotta, mutta tämä ryhtyminen ei ole valjennut. On pitänyt vain olla tykönään hiljaa ja naputtaa rivi riviltä. Niin on syntynyt se vähä, mitä on. Onko hiljaa tullut hyvä, se on muiden kuin minun arvioitava asia. Harvaan ammattiin kai ylipäänsä ryhdytään, koulujen käyminen ja työ niihin useimmat meistä koulii ja opettaa. Yleensä pikku hiljaa.