PASTORI PUKEUTUU IZVESTIJAAN:

 REETTANOVELLIT
HAAPAMÄEN RADALLA

 

”Olen vienyt kirjat kiskobussimatkalle Vilppulan ja Tampereen välille edestakaisin. Olen kulkenut tuota ihmissusimaille kiskottua tietä tuhansia kilometrejä töihin ja takaisin ja viettänyt vuositasolla vuorokausia junassa.”

 

”Ajatukseni ovat käyttäytyneet villisti ja karanneet näyiksi Haapamäen radalle. Kuvat ovat ottaneet lukemastani pompun mutta itsenäistyneet omintakeisiksi.”

 

”Juna on kirjan toimintaympäristö. Pysähdyksiä ja liikettä. Sitz Im Leben.”

 -  Teemu Paarlahti: Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalla (Nysalor-kustannus 2021).

 

”Lukeminen alkaa aivan pian.”

   -  Reetta Huttunen: Katsastusasema (Enostone 2023).

 

Toukokuu 2023. On aika viedä Reetta Huttusen juuri ilmestynyt novellikokoelma Katsastusasema kiskobussimatkalle. Haapamäen rataa edestakaisin. Kaksikymmentä pituudeltaan sopivan mittaista novellia: yhdenkään kanssa ei tule Vilppulan ja Tampereen välillä kiire. Niissä riittää lukemista kymmeneksi päiväksi. Kerran joudun lukemaan kotimatkalla kaksi tarinaa, sillä olen altistunut aamujunassa satunnaismatkustajan seuralle.

Tämä ei ole kirjallisuusarvostelu, olen väärä ihminen tekemään sellaista Katsastusasemasta. Olemme kulkeneet sen kirjoittajan kanssa takavuosina Haapamäen rataa sen verran myös yhtä matkaa töihin ja takaisin, että minun on viisasta jäävätä itseni. Arvion asemasta olen uhannut kirjoittaa aiheesta alternatiivisen blogikirjoituksen (termi tuntuu niin kryptiseltä, että sen täytyy olla jotain hienoa) ja se on tässä. Haapamäen radalta, Paarlahden leveydeltä.

Rataa

 

Kirjoitukseni ei ole uskollinen asioiden aikajärjestykselle, hakee oman logiikkansa ja mielleyhtymänsä, mutta valehtelee häpeämättömästi totuuden. Yhden novelleista tunnustan lukeneeni kantatiellä 58, kun hajonnut tavarajuna tukki radan. Ne ovat kirjallisuudenlajia, jonka nimeän reettanovelleiksi.  Selitän termiä vähän kirjoituksen lopulla.

 

”Muistutan vuosi vuodelta enemmän Haapamäen rataa.”

Odotan junaa Vilppulan asemalla. Katselen ratakiskoja, niiden liittymistä toisiinsa.Pulttaus tuo mieleen jalkaani helmikuussa sattuneen tapaturman jälkeen laitetun metallin, joka ei sentään ole ratakisko. Mutta ympäristö vaikuttaa ihmiseen.  Muistutan vuosi vuodelta enemmän Haapamäen rataa.

 

Matkustan tänäkin aamuna kirjan kanssa niin kuin aina. Reetta Huttusen Katsastuasema on tiivistä tekstiä, joka vaatii kaiken pinnistyskapasiteettini junassa. Onneksi novellit eivät ole sen pitempiä kuin ovat, niitä on aikaa lukea rauhassa, pysähtyä välillä fundeeraamaan. Jos kyseessä olisi romaani, saattaisin uupua kesken. Nyt juoni ei katkea.

 

Mieleni poimii novelleista lauseita, jotka vievät minut matkalle mielenmaisemiin, syviin ja ajoin synkkiinkin pohdintoihin. Heti aluksi kauhistun, minne olen joutumassa. Rintoja pakottaa – joku imettää. Putoan kokemuskarttani reunalta. Huttusen novellien ääni on usein naisen, ei aina, mutta se ei tietenkään ole ihme. Ne on kirjoittanut oletukseni mukaan nainen kahdella teellä, sellainen makaa sittemmin obduktion pöydällä lyhhytkestoisen uskottavuutensa kadottaneena. Mutta se tapahtuu  myöhemmin, sen novellin luen vasta ensi viikolla kotimatkalla. Rohkaistun, siirrän fokuksen rinnoista ja jatkan lukemista. Matka jatkuu.

Kirja matkustaa

”Hautausmaa ohittui, taksi jatkoi matkaa.” Kokoelman avaava Hyväilijä kiskaisee minut miettimään, voiko hautausmaan ohittaa passiivissa. Ohittuuko se vai ohitanko minä sen, kunnes en ohita. Lylyn asema ohittuu. Sieltä ei pääse junaan ja se on kiukuttanut sikäläisiä vuosikymmenet.

Ajamme peuraan. Kuljettajan on varmistettava, ettei eläin jää kitumaan. Saattaen hoidettava. Mietin, onko jossain lajitoveriaan kaipaava nelijalkainen.  Nästa Juupajoki. Samaan aikaan Keskussairaala: joku kuolee täällä. Onko lähtijällä saattajia, sureeko kukaan? Elämä ja kuolema virtaavat, päästävät meidät pahasta. Ihmisen vallan merkit jäävät radanvarteen.

 

Novelli Väittelijä on herkullinen. Se nousee yhdessä kokoelman loppupuolen Avaajan kanssa suosikikseni.  Luen sen aamuna, jolloin istun kiskobussin idän puolelle jäävällä seinustalla. Joudun vetämään verhoa itseni ja auringon väliin. Ennen Oriveden keskustan seisaketta jäljellä ovat kukat. Millaisia on oltava kukkien, jotka väittelijän kuuluu protokollan mukaan toimittaa vastaväittelijän puolisolle? Vakava tieteenteko huipentuu absurdiin akateemiseen touhuun ja hattugaalailuun. Mieleeni muistuu, kun takavuosina päädyin työseurakuntani kirkkoherran sijaiseksi pitkähköksi ajaksi – keskeisin perehdyttämiseni sisältö tuntui olevan se, mille kaikille tahoille seurakunnan tuli lähettää joulutervehdys. Jotain muutakin työhön saattoi kuulua ja jopa tärkeämpää. Elämä on blandaus kaikenlaista, mikä naurattaisi, jos naurattaisi. Usein ei naurata.

 

”Askolle oli riittänyt maalarin tutkinto.” Se ei Väittelijän kertojan mukaan aina riitä maailman ymmärtämiseen. Mikä riittää? Oma koulutukseni ei ainakaan. Rata ääntää. Se kommentoi asiaa toteamalla, että sen ovat onneksi rakentaneet ja pitävät yllä ihmiset, jotka jostain katsottuna ovat tyytyneet vähään, olemaan tavallisia työmiehiä. Totuus kuitenkin on, että lääketieteen postdoc-tutkijoitten topparoikka tekisi ratatöissä rosoista jälkeä. Eikä taloni olisi sen jengin jäljiltä välttämättä ihan ensiluokkaisessa maalissa. Yhteiskunta toimii jotenkin niin, ettei maalari puolestaan naulaa murtuneita jalkoja.

Kirja valmis

 

Väittelijän kertoja katsoo stressitilassaan väitöksen alla eteenpäin kuin hammaslääkärin potilas siinä vaiheessa, kun sattuu. ”Kun kaikki olisi ohi, antautuisin tunteelle, pukeutuisin mustiin alusvaatteisiin ja heittäytyisin Askon päälle. Yö olisi täydellinen, täyttymys sekoittuisi aamuyön hämärään ja vauva nukkuisi sikeästi.” Mieleeni virtaa muistoja, joissa vauvat heräävät ja kuusivuotias köpöttelee alkuyöstä tyyny kainalossa nukkumaan isän ja äidin väliin. Muistoja siitä, miten elämään on ladattu odotuksia, jotka arki on sitten yksiselitteisesti murskannut. Elämä on hyvä tuottamaan pettymyksiä kaikilla toimialoillaan ja monipuolisesti. Eikä kaikki ole ohi ennen kuin on. Tarvitaan lihava leidi laulamaan, että on.  Ja jos protokolla sanoo, että kukat on lähetettävä vastaväittäjän puolisolle, niin on tehtävä. Ja sen yllä väijyy kauhea kysymys: entä jos vastaväittäjällä ei ole puolisoa?

 

”Juna kulkee 119 km/h.”

 

Väittelijän kertojan painajainen on, että hänen tutkimustuloksensa todetaan virheelliseksi ja väitös hylätään. Minun pelkoni on, että näiden novellien kirjoittaja kysyy minulta jotain, mikä paljastaa minun käsittäneen kaiken väärin. Yritän ravita itseäni mukaelmalla Markku Envallin Rautasydämestä (WSOY 2022) poimimastani ajatuksesta, jota en tietenkään löydä teoksen e-kirjaversiosta tähän hätään, mutta jotenkin näin se menee: voimme vaikuttaa tekoihimme, emme niiden seurauksiin. Eli kirjoittaja on tosiasiassa minun armoillani, sillä hän on sorvannut lauseensa, mutta ei voi vaikuttaa siihen, mitä ne saavat minussa aikaan. Tyhmäkin käy silloin viisaasta, kunhan arroganssi riittää.

 

Oriveden jälkeen puhelimeni hälyttää matalasta glukoosista helvetin lujaa. Juna kulkee 119 km/h. Suinula ja Albuquerque jäävät taakse. Olen matkalla luvattuun maahan.

 

”Tässä kohdin tirskun mielessäni murrosikäisesti…mutta teksti jatkuu:”

 

Kirjaan vielä pari asiaa ennen kuin lopun. Luen novellin Ilmoittaja (Izvestija?). Sen kertojan mies on saanut haluamansa: ”Hän on rakentanut itselleen omakotitalon ja taloon kotiteatterin, joka soveltuu sekä leppoisten perheiltojen viettoon että aikuisten elokuviin—” Tässä kohdin tirskun mielessäni murrosikäisesti…mutta teksti jatkuu: ”kuten Kaurismäen ohjaamien elokuvien katseluun.” Ehkä kirjoittaja on katsonut niitä paljonkin, sillä vähän matkaa novellia eteenpäin on repliikki: ” – Ottaisitko lisää kahvia, kulta? – En, ottaisin eron.” Tyylipuhdasta Kaurismäkeä, tai tarkemmin sanottuna ammentaa samoista lähteistä Kaurismäen kanssa. Mainiota. Novellia lukiessa mieleeni häivähtää Veikko Huovinen ja novelli Jutta Grahnin mies Lyhyissä erikoisissa (WSOY 1967).

 

Vieressäni istuva matkustaja kuuntelee hyvin hoidetussa kehossaan Satu Rämön Hilduria (WSOY 2022). Mietin, että minunkin ehkä pitäisi lukea se, vaikka kesälomalla, se on ollut kovin suosittu. Sitten, kun kaikki ennen sitä oleva olisi ohi. Siirryn novelliin Avaaja, sillä tänään on juuri se päivä, jolloin on luettava kaksi novellia ennen Vilppulaa.

 

”Pöydällä on nainen kahdella teellä, tai se, mitä hänestä  on jäänyt.”

 

Avaaja vie lukijan seuraamaan ruumiinavausta. Olen itse ollut sellaisessa mukana vain kerran, se oli kiehtovaa: ihmisen sisäelimet olivat minusta kauniita ja aivot näyttivät silmiini kiehtovilta. Tarpeettomaksi käynyt käyttöliittymäni saattaa hyvinkin päätyä auottavaksi kuolemani jälkeen, mutta silloin en aio olla paikalla. Patologin ei tarvitse sanoa niin kuin anestesialääkäri, kun jalkaani viime talvena leikattiin Tampereen yliopistosairaalassa: ”Spinaalipuudutus näköjään toimii hyvin, sillä olisit muuten nyt huutanut.”  Patologin kynsissä puudutukset ovat sen verran hyvät, että pelkoa ei ole.

 

Pöydällä on nainen kahdella teellä, tai se, mitä hänestä  on jäänyt. Hyvin pidetty keho, takana vähän alle 50 vuotta, uraa ja menestystä. Sitten on tullut sattuma, kohtuuton pikku kompurointi ja siinä se on, elämä paketissa. Kuin kynttilä on elämämme tää. Jamppa Tuominen. Pieni askel ja olet sivuraiteella tai päälakeasi myöten syvässä sinisessä. Ehdin miettiä tätä omakohtaisesti loikoillessani helmikuussa 27 minuuttia tamperelaisella kävelytiellä odottamassa ambulanssia. Ei siinä niin hirveästi uraputkeaan pohdiskellut. Vähän kylmä tuli.

 

Ehkä tämä riittää, protokolla on täytetty. Tiivis, paikoin puristava paketti kirjoituksia. Pyhiä sillä tavalla kuin ihmisen luovan työn tulokset ovat aina.  Novelleja, jotka ovat kuin öljytankkeri: ne eivät pysähdy, kun koneet pysähtyvät, vaan liike jatkuu. Nämä eivät pääty viimeiseen pisteeseen, vaan vaativat ajattelemaan, varmasti myös lukemaan uudelleen. Myönnän vajavaisuuteni siinä, että muutama novelli jää edelleen odottamaan avautumistaan. Tai sitten en myönnä ymmärtäneeni.

 

”Kerrotaan, että ihminen on kuoleman edessä alasti. Ettei se siinä suhteessa eroa elämästä.”

 

Kuljetan junamatkoilla repussani aina yhtä tai useampaa kirjaa, lähes kaksi vuotta minulla oli mukanani koko Kalle Päätalon Iijoki-sarja. Kanssani kulkee lisäksi muistikirja, johon joskus kirjoitan jotain myös junassa. Olen raapaissut sen sivulle jossain kohdin talvea aforismin: ”Kerrotaan, että ihminen on kuoleman edessä alasti. Ettei se siinä suhteessa eroa elämästä.” Luulen, että juuri tästä on kysymys Huttusen novelleissa. Se tekee niistä reettanovelleja.  Ja siellähän se on myös kirjan takakannessa: ”Huttusen tapa kirjoittaa riisuu kohteensa paljaaksi ja paljastaa samalla jotakin ihmisistä yleensä.” Tarkennan ajatusta, takakansikirjuri ehkä vähän pyöristelee: paljastetuksi joutuu lukija itse ilman ”ihmisten” suojaavaa joukkoa. Jos vain hänellä on kanttia siihen.  Ihan yksin ja nakuna niin kuin luultavasti jokaiselle jostain kohtaa elämää tutussa unessa. Kirjoittaja paljastaa minut ja lopulta se on elämä itse, joka vie vaatteeni.

 

”Voisit lukea pojalle iltasadun, sanoin.”

 

- Reetta Huttunen: Katsastusasema (Enostone 2023).