VIIMEISELLÄ MATKALLA

”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.”

”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan.

Viimeiselle matkalle

Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratinan stadionille Popedan jäähyväiskonserttiin.  Ehdin piipahtaa Lidlissä ostamassa pari berliininmunkkia kotiin viemisiksi.

”Pyörähdämme Oriveden kiertoliittymissä ja suuntaamme ylävesien ihmissusimaille. Jossain kohdin kantatietä, molemmin puolin Lylyn risteystä, otan torkut.”

Bussinpätkä tulee laituriin neljä ennen lähtöaikaa. Meitä matkustajia kyytiin nousee viisi. Pari meistä on ulkomaalaisia. Kuljettaja myy liput suomeksi ja tulee todistetuksi, että maassa voi puhua maan omaa kieltä ja sitä vaillinaisesti ymmärtävä selviää tilanteesta. Olen matkalla Werstaalta linja-autoasemalle ehtinyt taas vähän närkästyä siitä, miten englantia tungetaan Sujomessa nykyään joka paikkaan ja joka kylttiin. Viimeksi perjantaina VR on kiskobussissa H420 klo 16.16 Vilppulan suuntaan v****illut kolmella kielellä: ”Have a pleasant journey!” Seisoin Tampereelta Orivedellä täpötäyden junakkeen käytävällä. Onneksi minulla on helmikuisen onnettomuuden jäljiltä titaania jalassa, mikäpä sillä on seistessä.  Mutta nyt lähdemme kumipyörillä viimeiselle matkalle. Hinta on edellisen kyytiin nousemiseni jälkeen noussut viisi euroa eli runsaat 30 prosenttia – tosin se oli sitä ennen pitkään sama.Edellinen kerta on ollut joulun alla, jolloin matkustin kalkkunan kanssa jouluvapailleni. Kovin vakiokäyttäjä en siis ole ollut.  Rautatieasemalta ei kyytiin tule tänään ketään.

Matka taittuu. Köytän itseni turvavyöllä penkkiin ja uppoa Simo Penttilän  dekkariin Naisten valssi (Otava 1962), jota olen viime ajat lukenut julkismatkoillani hiljattain ilmestyneenä e-kirjana. Perjantaina luin sitä junassa seisten. Jossain  kohdin matkaa muistan varata kirjastosta saksalaisen Juli Zehin romaanin Yli-ihmisiä (Huippu-kustannus 2023), jonka suomentajaa Anne Kilpeä olen kuunnellut Werstaassa. Teosta ei tietenkään ole kotikaupunkini kirjastossa, mutta sen seutulainaaminen onnistuu parilla eurolla, kunhan jono hupenee.

Pyörähdämme Oriveden kiertoliittymissä ja suuntaamme ylävesien ihmissusimaille. Jossain kohdin kantatietä, molemmin puolin Lylyn risteystä, otan torkut. Saavutamme Vilppulan noin 20.22. Jään kyydistä Pukinlammen pysäkillä.  Suihkulähde suihkuttaa lammella.

Pukinlampi, viimeisen matkan pysäkki

Laskeudun autosta. Saan bonuksena kuulla kuskin kuittailua siitä, että olisin voinut paremmin ilmaista jääväni tässä. Totean, että varmaan niin. Tähän olen häneltä lipun ostanut. En tiedä, mikä häntä lauantai-iltana hiertää, tupakantuskako painaa päälle. Mitään ongelmaa hänellä ei ole pysäkille pysähtymisessä, työnantaja luultavasti maksaa hänelle asianmukaisen palkan työstä. Totean hänelle, että ehkä olisin voinut, mutta maksoin kuitenkin matkani. Yleisesti ottaen en pidä maksavalle asiakkaalle kuittailemisesta missään yhteydessä, koska silloin kun sitä tapahtuu, on yleensä kääntynyt jotenkin väärin päin se, kuka on ketäkin varten: tämäkin kuski ajoi, että minä pääsisin kotiin – minä en tullut kyytiin, että hän olisi saanut sompailla. Maksava asiakas on lopulta aina myös siellä, missä raha ei tunnu liikkuvan: julkisissa palveluissakin asiakkuus on olemassa. Minunkin työssäni aina ja joka päivä. Mielikuvakseni tästä bussiliikennöinnistä voisi jäädä tämä pikkaisen tympeä lauantaikokemus Vilppulan Pukinlammen kohdalla, mutta en anna niin tapahtua. Joulukuussa sain erinomaista palvelua, kun unohdin e-kirjojen lukulaitteen autoon ja sain sen sittemmin takaisin. Muistan mieluummin sitä.

”Hyvin menee, kun kaikki ovat ehjinä.”

Olen maksanut tämän viimeisen matkan. Niin tulen luultavasti olemaan myös sen kliseisesti viimeiseksi mainitun matkani osalta. Eivät omaiset hautauskuluja maksa, kyllä ne vähennetään kuolinpesän varoista eli siitä, mikä minulta jää käyttämättä. Sillä reissulla tulee olemaan se oleellinen ero tämänpäiväiseen, että en aio itse olla rattailla.

Kävelen Vilppulan keskeisavenueta asemalle ja autolleni. Asema-aukiolle tehdään ympyrää. Kierrän keilan ja varon viistämästä työmaan suoja-aitaa. Suuntaan Mänttään. Kapakanaukeella oletettu tyttöpoikapari tuntuu kaipaavan viimeiselle matkalle ja kurvaa kaksipyöräisellä vasemmalta kolmion takaa autoni eteen ja jäävät siihen tukkeeksi eli kuski todennäköisesti arvioi tilanteen väärin. Vaihdan pienemmälle ja polkaisen Gerimobiiliin sen verran vauhtia, että saan heidät karistettua hännästäni ihan mielenrauhani vuoksi. Hyvin menee, kun kaikki ovat ehjinä. Turvallisia ajoja ja kaikkea hyvää elämässä näille nuorille.

”Olen maksanut tämän viimeisen matkan. Niin tulen luultavasti olemaan myös sen kliseisesti viimeiseksi mainitun matkani osalta. Eivät omaiset hautauskuluja maksa, kyllä ne vähennetään kuolinpesän varoista eli siitä, mikä minulta jää käyttämättä.”

Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.

Timo Malmi kehotti kirjoittamaan liuskan, tuli reilut kaksi. Mutta ei Timo itsekään aina niin lyhytsanainen ole, pitkän proosan mies.