VIIMEINEN VITONEN?

”Katselen kuusikymppisenä elämääni levollisesti.”

Vietin aiemmin syksyllä syntymäpäivää. Niin on ollut kaikki nämä vuodet. Ikäni kertovan luvun ensimmäinen numero vaihtui tällä kertaa, mutta se ei merkinnyt  laadullista hyppäystä. Jätin juhlimisen väliin, en pitänyt sitä tarpeellisena. En kaivannut (enkä kaipaa) onnentoivotuksia, vaikka tiedän tarvitsevani sitä lajia vuosi vuodelta enemmän. Jossain vaiheessa kyllä ajattelin, että tapahtumaa olisi voinut juhlistaa kirjalla, mutta nyt ei ollut kirjaa millä juhlistaa eli se siitä. Lasten, lastenlasten, vävyjen ja vaimon kanssa vähän syötiin ja naukattiin päälle hyvät kahvit.

”Tampereen piispan onnittelu tuli puolitoista viikkoa myöhässä. Osuuspankki tasapainotti asian muistamalla omistajaansa pari viikkoa etuajassa.”

Kuusikymppinen Satumaapoika sai olla rauhassa. Kymmenen vuotta sitten sekä Aamulehti että Keskisuomalainen tekivät hänestä syntymäpäiväjutun. Emerituspiispa Yrjö Sariola soitti ja onnitteli. Nyt ei ollut onneksi lehtijuttuja. Tampereen piispan onnittelu tuli puolitoista viikkoa myöhässä. Osuuspankki tasapainotti asian muistamalla omistajaansa pari viikkoa etuajassa. Kotiseurakunnalleni en ole vielä tässä iässä olemassa. Sairaalateologit ry muisti ja se oli oikeastaan aika mukavaa.

”Mutta olihan se tavallaan juhlavaa, kotiin tuleminen aina on.”

Juhlistimme kaverin kanssa  virstanpylvästäni sen verran, että kävimme Tampereen Hakametsän jäähallissa katsomassa  KooVeen ja RoKin kiekko-ottelun, olinhan nähnyt siellä ensimmäisen kerran "Dynamon" jäällä 9.12.1971. Tuolloin HIFK kaatui 4-1. Lokakuussa 2023 isännät pelasivat luokattomasti ja numerot olivat sen mukaiset.  Periaatteemme mukaisesti emme kuitenkaan lähteneet kesken pois. Ilta jatkui sikäli ankeana, että Valtionrautateitten myöhäisillan juna H429 Haapamäen rataa pohjoiseen oli viisikymmentä minuuttia myöhässä ja vuorokausi ehti vaihtua ennen kuin olimme kotona. Konduktööri kantoi kovasti murhemieltä siitä, että Jyväskylään menijöitten perille pääseinen viivästyy. Teki mieli kertoa hänelle, että Vilppulaankin on matkaa. En kertonut.   Mutta olihan se tavallaan juhlavaa, kotiin tuleminen aina on.

Verottaja ei hyväksynyt Mutteria

Protokollan mukaan työnantaja muistaa tasasankaria lahjalla. Esitin rantojen kautta, että minulla olisi tarvetta hevosen talviloimelle. Ei onnistunut, verottaja ei kuulemma hyväksy lahjaa, jossa on jokin kokonumero. Saan kai nyt jotain kirjoja. En löytänyt mainintaa, että lahjasta voisi kieltäytyä, juhlakahveista sentään voi. Ehkä onnistun myymään kirjat ja käyttämään rahat siihen loimeen. Juhlakahvit ovat kaiketi marraskuun lopulla työyhteisöpäivässämme, kun meitä on kolme samana vuonna syntynyttä hommissa. Ne piti nauttia jo toukokuussa, mutta silloin joku sörsselöi kakkutilauksen.

”Ja vanha totuus on, että hevosella on iso pää. Meillä on Mutterin kanssa sopimus, että hän murehtii vähän minunkin puolestani.”

Sen loimen hommaan ihan oikeasti. Siihen on syynä se, että eläimet ovat minulle tärkeitä. Eläimestä huolehtiminen on ollut ehkä vähän vaikeasti selitettävällä tavalla minulle tärkeää syksyn 2018 aivoverenvuodon jälkeisinä vuosina, jotka eivät ole olleet kaikin ajoin helppoja. En siis ratsasta, mutta osaltani huolehdin hevosen hyvinvoinnista. Ja vanha totuus on, että hevosella on iso pää. Meillä on Mutterin kanssa sopimus, että hän murehtii vähän minunkin puolestani. Oikeasti näin ei tietenkään ole, mutta ajatus on mukava.

”Kuolema oli kirjoitettuna kohdallani jo kätilön papereihin niin kuin se jokaisella on.”

Kello ei soi vielä viimeiselle kierrokselle, tai mistä minä sen tiedän. Kuolema oli kirjoitettuna kohdallani jo kätilön papereihin niin kuin se jokaisella on. Mutta viimeinen vitonen työelämässä on alkanut. Ylimääräisiksi vuosiksi en jää savotoimaan – jos viisi vuotta saan virkaani hoitaa, niin sen päälle häivyn. Ja hanskat putoavat siihen ja juuri siihen.

”Nuorena haaveilin kirjoittavani kirjan: muutaman olen onnistunut pakertamaan. Samalla olen tietoinen siitä, että sen kummempaa ei sillä saralla ole syntynyt tai tule syntymään. Jos marginaalikirjailija ja third rate hack writer saa joskus vielä jotain julkaistua, niin hyvä.”

Katselen kuusikymppisenä elämääni aika lailla levollisesti. Työuraa voin katsella taaksepäin ja todeta, että ei siitä sen kummempaa tullut. Koitetaan hoitaa loppu isommin munaamatta. Nuorena haaveilin julkaisevani joskus kirjan: muutaman olen onnistunut pakertamaan. Samalla olen tietoinen siitä, että sen kummempaa ei sillä saralla ole syntynyt tai tule syntymään. Jos marginaalikirjailija ja third rate hack writer saa joskus vielä jotain julkaistua, niin hyvä. Yhden kirjan suunnittelen ainakin tekeväni: se on sellainen pari vuotta sitten lahjaksi saatu täytettävä juttu, jossa isoisä kertoo elämästään lapsenlapselleen.

”Huomenna olisi joka tapauksessa tarkoitus lähteä taas Haapamäen radalle.”

Viimeinen vitonen? Ei voi tietää. Huomenna olisi joka tapauksessa tarkoitus lähteä taas Haapamäen radalle. Ja toiveena tulla sieltä vielä takaisin.