ENSIO NIEMINEN JA KADONNEEN KÄSIKIRJOITUKSEN TAPAUS

Kirjoittajan vuosi kulkee päätökseensä 

Vuosi 2023 jää elämäni annaaleihin ainakin kahdesta asiasta. Ensimmäinen on se, että täytin kuusikymmentä vuotta. Toinen se, että vuoden 2013 jälkeen se on ensimmäinen, jolloin en ole ollut tekemässä yhtään julkaistua kirjaa. Saavutus sekin. Mainitut kaksi merkintää historian lisälehdillä liittyvät myös vähän toisiinsa.

”Kirjan käsikirjoitus on todistettavasti olemassa, pituutta sillä on jossain sadan ja kahdensadan sivun välillä.”

Tarkoituksenani oli juhlistaa tasavuosipäivääni kirjalla. Sen käsikirjoitus on todistettavasti olemassa, pituutta sillä on jossain sadan ja kahdensadan sivun välillä. Se valmistui maaliskuussa kivulla ja tuskalla. Niiden syynä oli päällimmäisenä helmikuussa murtunut jalkani, joka tuotti kaikenlaista riesaa. En esimerkiksi voinut istua puolta tuntia pitempään työpöytäni ääressä, koska jalkaan tuli turvotusta. Viimeiset merkinnät käsikirjoitukseen tein läppärillä maaten sängyn päällä. Tuskallista oli. Hiukan hutera kaikenkaikkinen oloni kevättalvella sai aikaan, että muutama katkelma tekstistä meinasi jäädä pois, mutta onneksi muistijäljet olivat päässäni olemassa ja osasin kaivata kirjoittamaani.

”Nyt käsikirjoitus on siellä ja täällä eli tallessa eri paikoissa, pilvessä ja pilven reunalla. Juuri nyt tuntuu, että saa olla siellä.”

Sitten asialle ei enää tapahtunut mitään. Onneksi tapahtumattomuus vallitsi sen verran hyvissä ajoin, että ehdin muuttaa juhlimissuunnitelmat ennen kuin ne olivat oikein kyhälläänkään. Kä’ytiin sitten vain lasten kanssa lounaalla.  Nyt käsikirjoitus on siellä ja täällä eli tallessa eri paikoissa, pilvessä ja pilven reunalla. Juuri nyt tuntuu, että saa olla siellä. Tulipahan tehtyä.

”Mutta vapautan itseni asiasta toistaiseksi. Kenties perikuntani kaivaa tarinan joskus esiin ja tekee sille jotain.”

Ehkä tekstitiedosto on niin kuin siinä kerrotuista asioista kerrotaan: perustuvat sairaalapastori Ensio Niemisen pinnalle jääneisiin papereihin. Mutta vapautan itseni asiasta toistaiseksi. Kenties perikuntani kaivaa tarinan joskus esiin ja tekee sille jotain. Mahdollisuus siihen on häviävän pieni, ketä kiinnostaisi.

Kuluneena vuonna olen julkaissut näiden blogikirjoitusten lisäksi yhden paikallislehteen tehdyn hartauskirjoituksen ja yhden kolmen runon sarjan Poem ry:n jäsenlehdessä. Ensi vuonna tahti on ehkä  samanlainen, tosin sen lehtikirjoituksen saatan jättää pois. Sen verran hinku kirjoittaa on tällä hetkellä hukassa.

”Mutta huomenna lähden taas Haapamäen radalle, tapaan T:n kaupungissa ihmisiä, joiden pappi olen. Eikä muutenkaan tiedä, mitä hyvää joulunodotusaika tuo tullessaan.”

Vuosi 2023 on pitänyt itsessään kohtalaisen monta enemmän kurjaa kuin mukavaa asiaa. Mielenvärini on siksi kohtalaisen tumma marraskuun vaihduttua joulukuuksi. Mutta huomenna lähden taas Haapamäen radalle, tapaan T:n kaupungissa ihmisiä, joiden pappi olen. Eikä muutenkaan tiedä, mitä hyvää joulunodotusaika tuo tullessaan. Niin kuin Kari Peitsamo joskus lauloi: Silloin tällöin blues, mutta useimmiten rock and roll. Eli vielä yksi kuppi kahvia ja tielle.

Vielä yksi

” –Ei maar, Nieminen sanoo siihen niin kuin ei mitään. –Pitää mennä. Jalkapallopeli alkamassa. Ovi kolahtaa sairaalapastori Ensio Niemisen takana hänen astuessaan ulkohämärään ja suunnatessa kohti pihansyrjän pyöräkatosta. Taustamusiikkina soi Robert Gordonin ja Link Wrayn The Way I Walk.”

(Sairaalapastori Ensio Niemisen pinnalle jääneistä papererista)