VANHAA MUISTELLEN
Väinö Paunu Oy:n muistolle: oli tunnelmaa
Lähes
satavuotias liikennöitsijä Väinö Paunu Oy lopettaa toimintansa. Uutinen
pysäytti sattuessaan helmikuun 2024 alussa korviin radiosta ja ja silmiin sanomalehden nettisivulta.
Yrityksen ensimmäinen linja vuonna 1926 oli Tampere-Mänttä. Yhtiön autot ovat olleet
osa tamperlaista historiaani. Paunun tallit Nekalassa kuuluivat nuoruuteni
maisemaan. Ollessani vuonna 1982 potilaana Pikonlinnan sairaalassa muistan joku
ilta pussailleeni tyttöystävääni hyvästiksi Paunun bussin ovenpielessä, numero 70 oli linja, joka ajoi sinne ja sieltä. Tuo urhea tyttö on kulkenut kanssani yli neljäkymmentä vuotta, Paunu lopettaa nyt.
Ei linjalla: Paunulainen Paarlahden kulmilla 2011. Ei linjalla 2024.
Viitisen vuotta kuljin paunulaisilla töihin Tampereen keskustasta Pitkäniemen sairaalaan, 70 ja 71 olivat ne linjat. Paluumatkalla piti jännittää, ehtisinkö vaihtaa Matka-Mäkelän kello 16.15 lähtevään Keuruun pikavuoroon. Joskus ehdin, välillä en. Kerran Mäkelä oli jo lähdössä pysäkiltä, kun Jaska havaitsi minun juoksevan Hämeenkadulta ja Jaska syöksyi sanomaan kuljettajalle, että odottaa vähän. Näin se joskus toimi. Toisen kerran outo kuski meinasi lähteä Mäntän linja-autoasemalta väärää reittiä eli Tehtaankadun suuntaan ja tehtaan sivuitsematkaan, mutta onneksi yksi matkustaja ehti hätiin ja kertoi, että tuolta keskustan pysäkiltä on mies tulossa kyytiin. Jos en ehtinyt keuruulaiseen, piti odottaa Paunun vuoroa, joka aloitti matkansa Mänttään 18.05. Muutaman vuoden Paunulla oli vielä yövuoro Jyväskylään Mäntän kautta 22.45. Noita aikoja muistelen joskus haikeudella, kun nykyään viimeinen bussi Mänttään lähtee 15.15, junalla pääsee Vilppulaan 16.16 ja 22.07, mutta Vilppulasta ei Mänttään muuten kuin omalla autolla, kyydin pummimalla tai taksilla. Viikonloppuisin mikään bussi ei kulje mistään Mänttään eikä mihinkään. Tiistaisin on kiskobussista myöhästyjän lohtuna Matka-Mäkelän vuoro klo 19, peruja Mäntän Tilausliikenteen ajoilta. Yleensä kyllä ehdin junakkeeseen – ja tasaisin väliajoin juna onkin bussi, kun VR:n kalusto on hajalla. VR ei selviä Haapamäen radan henkilöliikenteestä ilman yksityisiä linja-autofirmoja, koska yhtiö ei halua investoida toimintavarmaan kalustoon rataosalla, jonka matkustajat ovat sille lähinnä riesa. Mutta Paunu ei näitä ”korvaavia” vuoroja ole enää liikennöimässä, eikä mitään muutakaan.
Vuosina 2004-2017 hilasin itseni lähes päivittäin Paunun aamuvuorolla töihin Mäntästä. Pitkään nousin rattaille pehmopaperikylän ainoiden liikennevalojen liepeiltä Kestikeitaan (since 1966, voisivat minusta puhua suomea) pysäkiltä. ”Epäilyttävää: nouset aamuisin kapakan edestä kyytiin ja Jallu on matkalla mukana”, totesi työmatkakaverini, Jallunakin tunnettu Jaska kerran.
"Ja sitten tuli auto."
Työmatkat
vakioituivat vuosien mittaan ja myös pysäkillä odottaminen. Olin yleensä
tolpalla ensimmäisenä, vähän myöhemmin tuli niin ikään Tampereella työssä
käynyt naapurin Kaisu, joka minua ripeäliikkeisempänä ja lujahermoisempana tuli
täsmällisesti. Opin tunnistamaan hänen askeliensa äänen. Ennen linja-auton
saapumista Vilppulan suunnasta tuli punainen pakettiauto, jonka mukaan saattoi
tarkistaa kellonsa. Bussitunnelmaa kuului myös viikon luontoääneksi
kutsumani ilmiö eli 200-luvun alkupuolella Mäntässä oli vielä aluesairaala ja
siellä liikunnallinen lääkäri, joka viiletti aina aamuisin rullasuksilla
pysäkin ohi kyytiä odotellessamme. Ja
sitten tuli auto.
Alkuvuosina
Mäntästä meni itse asiassa kaksi vuoroa aamuisin Tampereelle. Toinen kiersi
Vilppulan kautta ja poikkesi Orivedellä, toinen tuli Jyväskylästä ja ajoi
Tampereelle käymättä Orivedellä. Vuorot tietysti yhdistettiin jossain vaiheessa
ja sittemmin kävelymatkani aamuisin piteni Kestikeitaalta linja-autoasemalle,
josta vuoro starttasi Vilppulan suuntaan. Alkuvuosina tuo Jyväskylästä tuleva vuoro
oli lievästi ongelmallinen. Kuskeja oli monia ja aina ei reitti ollut oikein
selvillä ja pahimmillaan auto oli 40 minuuttia myöhässä. Muistan lähettäneeni
Paunulle joskus pyynnön, että he sponsoroisivat meille pilkkihaalarit firman
väreissä, että tarkenisimme odottaa hyytävässä pakkasessa myöhässä olevaa
autoa. Haalareita emme saaneet. mutta yhtiön kunniaksi on sanottava, että he
tekivät asialle jotakin ja ongelma korjaantui.
”Yhtenä
aamuna satunnaismatkailija kävi pössyttelemässä auton vessassa ja vanhan hipin
nenäni haistoi, että ihan puhtaita puruja ei sätkässä ollut.”
”Töihin
kuitenkin joka aamu selvisimme.”
Bussimatkoilla
oli tunnelmansa. Kerran oli soitettava ambulanssi tulemaan vastaan, kun
matkustaja sai sairauskohtauksen – onneksi asia meni lopulta hyvin. Jaska
nukahti kerran loppumatkasta ja heräsi Paunun varikolla. Itse kävin samaisella
varikolla kerran, kun unohdin sairaalan kappelista lainaamani papin alban
autoon. Hain sen sitten Nekalasta. Yhtenä aamuna satunnaismatkailija kävi
pössyttelemässä auton vessassa ja vanhan hipin nenäni haistoi, että ihan
puhtaita puruja ei sätkässä ollut. Paljon muutakin vuosiin mahtui.
”Yksi
nukkui, toinen luki romaania, kolmas kirjoitti väitöskirjaa. Kuljettaja
kuljetti.”
Jos siis jo
bussin odottamisessa oli omat vakiokuvionsa, oli itse matkakin tosiaan yleensä tutun
turvallinen. Aika jämptisti ja aamu aamun perään 6.22 käännyttiin kantatieltä Korkeakosken lenkille.
Säännöllisesti vuorolla kulkevat muodostivat yhteisön, jonka jäsenet tiesivät
kuka miltäkin pysäkiltä oli tulossa, kuka oli lomalla ja niin edelleen. Joskus
jonkun puuttuminen jopa huoletti, että oliko sairaana. Yksi nukkui, toinen luki
romaania, kolmas kirjoitti väitöskirjaa. Kuljettaja kuljetti. Tutuksi tulivat
vakio-ohjastajatki ja me heille. Epäsosiaalisuus
oli hyväksyttyä ja ymmärrettävää, kuskille kuului sanoa huomenta,
kanssakulkijoille hillitysti nyökätä. Joskus vaihdettiin kaksi sanaa jonkun tutun
kanssa.
Yleensä
olimme aikataulun mukaisesti Tampereella. Paunun vuoron saapumiseen Tampereen
linja-autoasemalle liittyi oma jännityksensä – minulla ja Jaskalla.
Valpastuimme auton laskeutuessa Sorinkatua ortodoksikirkon (on sillä toinenkin
nimi, mutta olkoon nyt) sivuitse. Katseemme tähyili Hatanpään valtatielle ja
Koskipuiston suuntaan, sillä tuossa kohdin suuri elämänkysymys oli, ehtisimmekö
tuolloin Hatanpään sairaalan kautta Sarankulman suuntaan liikennöivän linjan
numero 7 bussiin – ja mahtuisimmeko. Aina emme ehtineet, joskus emme mahtuneet.
Töihin kuitenkin joka aamu selvisimme.
”Paunu on
poissa, sauhua ja pauhua saavat aikaan nyt muut yritykset. ”
Paljon
muitakin muistoja Paunun busseihin liittyy. Moni ulkomaanmatka on alkanut tai päättynyt
yhtiön lentokenttävuorolla. Pori jazzissakin kävin firman jousilla kesällä 2010
kuuntelemassa, kun Jeff Beck soitti Kirjurinluodolla sähkökitaraa. Ihmisen
muistin irrationaalisuutta kuvastaa se, että muistan kuskin olleen tuolloin
nimeltään Tulonen. En tee tiedolla mitään.
"Tunnustan kerran lahdanneeni bussikuorman ilmiselvästi Paunun aamuvuoron matkustajia, mutta se tapahtui onneksi vain kirjallisesti ja varmuuden vuoksi toisella tekijänimellä. "
Paunu on poissa, sauhua ja pauhua saavat aikaan nyt muut yritykset. Tunnustan kerran lahdanneeni bussikuorman ilmiselvästi Paunun aamuvuoron matkustajia, mutta se tapahtui onneksi vain kirjallisesti ja varmuuden vuoksi toisella tekijänimellä. Omintakeinen tarina on julkaistu vuonna 2017 osana kirjaa Luojansa varjo. Tuo Luojan varjo ei koskaan noussut linja-auton kyytiin, mutta kohtasin hänet hautajaissaseurueessa Hatanpäällä joitakin vuosia sitten. Mutta se on sitten jo ihan eri tarina.
Kommentit
Lähetä kommentti