ROVASTIN KANSSA MATKALLA

”Yhteistä matkaa on hyvä lisä mänttäläiseen kotiseutukirjallisuuteen.”

Arja Karppinen: Yhteistä matkaa (Sananjuuri 2023)

Mäntän ja sittemmin Mänttä-Vilppulan seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1995–2013 olleen rovasti Arja Karppisen muistelmateos Yhteistä matkaa on tekijänsä oloinen: lempeä kirja. Se keskittyy paljolti nimenomaan seurakuntaelämään ja miksi ei niin tekisi – kirjoittaja tunnetaan nimenomaan siitä. 18 vuotta kirkkoherrana ei kerro koko totuutta, sillä kaiken kaikkiaan Karppiselle kertyi työvuosia paikallisessa seurakunnassa 33. Hän aloitti ylimääräisenä lehtorina, tuli sitten vuonna 1989 tapahtuneen pappisvihkimyksensä jälkeen ylimääräiseksi apulaiseksi ja seuraavaksi kappalaisen virkaan, josta hänet sitten vuonna 1995 äänestettiin seurakunnan johtoon. Karppinen hoiti kirkkoherrakaudellaan myös pitkän aikaa lääninrovastin tehtäviä Ruoveden rovastikunnassa. Vuosista on kertynyt kerrottavaa ja varmasti paljon on jäänyt eli jätetty myös kertomatta.

”Karppinen ei etsi kärjistyksiä tai halua kertoa, miten jokin asia oikeasti oli. Ja miksi niin tekisi: en muista hänen virassaoloajaltaan mitään isoja kärhämiä, saati skandaaleja.”

Rovasti Karppisen muistelmat ovat sujuvasanaista kerrontaa, jota lukee vaivattomasti. Tätä tietysti osasin odottaa, sillä tunnen tekijän kirjoittajana muutamasta toimittamastani teoksesta, hän muun muassa kirjoitti osuuden minun, Arto Huhtisen ja Linda Huhtisen toimittamaan teokseen Kirja eläville: tarinoita Mäntän hautausmaalta ja sen liepeiltä (Kustantamo Helmivyö 2022). Hänen kirjaa varten toimittamaansa tekstiin ei juuri ollut sorkkimista.

”Hiukan jäin kaipaamaan jotain siitä, mitä on ollut olla yksi ensimmäisistä naispuolisista kirkkoherroista Suomen kirkossa, ei se aina luultavasti ole ollut pelkästään ihanaakaan.”

Karppinen ei etsi kärjistyksiä tai halua kertoa, miten jokin asia oikeasti oli. Ja miksi niin tekisi: en muista hänen virassaoloajaltaan mitään isoja kärhämiä, saati skandaaleja. Hiukan jäin kaipaamaan jotain siitä, mitä on ollut olla yksi ensimmäisistä naispuolisista kirkkoherroista Suomen kirkossa, ei se aina luultavasti ole ollut pelkästään ihanaakaan.

Olin itse Arja Karppisen työtoverina ja alaisena vuodet 1996–2004, joten ensimmäisenä tietysti (sic!) minua kiinnosti, miten minä esiinnyn kirjassa…en toki paljonkaan. Oma jälkeni Mäntän seurakunnan historiaan ei ole kovinkaan merkittävä ja matkani jatkui sen suurempia kaipauksia seurakuntaan jättämättä. Ihmiset vaihtuvat, elämä ja työ jatkuvat. Mutta nukun siis yöni rauhassa Karppisen muistelmien ilmestymisen jälkeenkin.

”Rovasti Karppisella on huikea määrä hiljaista tietoa sitä kautta, että hän on paitsi tehnyt työnsä vuosikymmenten ajan paikallisessa seurakunnassa, myös asunut seurakuntansa keskellä. Käynyt samoissa kaupoissa, poikennut torilla ja bensapumpulla, terveyskeskuksen päivystyksessä ja niin edelleen.”

Itselleni merkittävintä Karppisen teoksen lukemisessa oli lopulta se, että monet siinä kerrotut asiat itsellenikin jollain tavalla tuttuina sysäsivät omat muistikuvat liikkeelle. Tekstistä nousi esiin se, miten valtava on se virallisiin dokumentteihin kirjautumaton ns. hiljaisen tiedon määrä, mikä auttaa ymmärtämään paikkakuntaa, sen ihmisiä ja elämää. Rovasti Karppisella on huikea määrä hiljaista tietoa sitä kautta, että hän on paitsi tehnyt työnsä vuosikymmenten ajan paikallisessa seurakunnassa, myös asunut seurakuntansa keskellä. Käynyt samoissa kaupoissa, poikennut torilla ja bensapumpulla, terveyskeskuksen päivystyksessä ja niin edelleen. Lukiessani huomasin, että aika paljon tuota tietoa on myös itsessäni. Yksi ikääntymisen siunaus se.

”Kyllä rovastin kanssa oli mukava olla matkalla.”

Tullessani pappisvirkaan 1980-luvulla (erikoinen juttu sekin, että olen ollut pappi pitempään kuin Arja Karppinen, mutta sille on meitä suuremmat historialliset syyt) ei olisi oikein tullut mieleen, että seurakuntapappi asuu jossain muualla kuin työseurakuntansa alueella. Itsekin asuin Maskussa ollessani maskulaisten pappi vuosina 1987–1991, Vilppulassa seurakuntani keskellä vuodet 1991-1995 ja Mäntässä tammikuusta 1996 lähtien. Sittemmin kehitys on kulkenut johonkin toisaalle: kotiseurakuntani neljästä papista paikkakunnalla asuu kaksi, kaksi käy Tampereelta käsin. Jokaisella on tietysti syynsä valinnoilleen, esimerkiksi puolison työ tai muut vaakakuppia kallistavat asiat, ja perustuslaillinen oikeushan asuinpaikan valinta ihmiselle on. Olen itse käynyt viimeiset kaksikymmentä vuotta töissä Mäntästä Tampereella, toki omistan kiinteistöä sielläkin ja välillä vietän päiväkausia Tammerkosken kylässä.  Kaltaiseni erityisvirassa toimiva pappi voi lopulta asuakin missä sattuu ja varsinkin, kun seurakuntani on maantieteellisesti ajateltuna hyvinvointialueen kokoinen. Vaikka kyllä minä Tampereellakin monta kertaa huomaan sen, mikä etu on siitä, että tuo kaupunki on solutasollani läsnä: että se on minun kaupunkini ja ollut sitä 1960-luvulta lähtien. Ja kyllä minä jotenkin huomaan myös ilahtuvani tavatessani työssäni mänttäläisiä tai vilppulalaisia ihmisiä – jos kohta en tietenkään ilahdu siitä, että jonkun tie on tuonut hänet sairaalaan. Mutta kun siellä ollaan, niin on mukava tavata.

”Jonkin verran jouduin Karppisen kirjaa lukiessani hahmottelemaan myös spekulatiivisiä historiankulkuja: miten elämä olisi mennyt, jos olisin vuonna 2004 päättänyt jäädä Mäntän kappalaiseksi. Olisinko päätynyt seurakunnan kirkkoherraksi Karppisen jälkeen? Olisinko hengissä?”

Eli sitä vain olin sanomassa, että mietin, mitä hävitään sillä, että seurakuntapapin työ- ja asumisyhteisö ovat kaksi eri asiaa. Jotainhan sillä voidaan myös voittaa – olen ensimmäisiä suomaan myös julkisen tehtävän haltijalle sen levollisen yksityisyyden, joka seurakuntapapilla joskus on omalla paikkakunnalla liikkuessa ihan vähän hakusessa.

Yhteistä matkaa on hyvä lisä mänttäläiseen kotiseutukirjallisuuteen. Ja hyvin näyttävät kirjaston lainakappaleet olevan tätä kirjoittaessani kierrossa eli kirja kiinnostaa seutukunnalla.

”Ehkä niin tai sitten toisin.”

Jonkin verran jouduin Karppisen kirjaa lukiessani hahmottelemaan myös spekulatiivisiä historiankulkuja: miten elämä olisi mennyt, jos olisin vuonna 2004 päättänyt jäädä Mäntän kappalaiseksi. Olisinko päätynyt seurakunnan kirkkoherraksi Karppisen jälkeen? Olisinko hengissä? En kuulu niihin ihmisiin, joita pyydetään hakemaan – näitähän usein on mukana erilaisissa virkavaaleissa – mutta totuuden nimessä on sanottava, että viimeksi, kun Mänttä-Vilppulaan haettiin kirkkoherraa sellainenkin kummallisuus tapahtui, että minua pyydettiin hakemaan. Sen verran aktivoiduin, että hommasin viranhakuun vaadittavan lääkärintodistuksen, mutta siihen se jäi. Mieleeni ovat jääneet todistusta kirjoittaneen lääkärin sanat: ”Ei sulla homma ainakaan vaikeammaksi kävisi.” Ehkä niin tai sitten toisin. Erilaista ainakin olisi.

Kyllä rovastin kanssa oli mukava olla matkalla. Sekä nyt että silloin.