KUINKA KIUAS AIVASTAA

Saaresta saunan lämpiämistä odotellessa

”Voi j****lauta, kyllä menee taas pariksi viikoksi kitara vintille!”

En muista tarkalleen, koska siteeraamani lausahdus lausuttiin, jossain vuosien 1980 tai 1981 paikkeilla se oli. Saattaa olla, että olimme koulukaverini Tapio Soinin kanssa kävelemässä Tampereen Tekulta kohti kaupungin keskustaa blueslegenda Albert Kingin konsertin jälkeen. Yhtä kaikki: Tapsan puuskahduksesta tuli jonkinlainen lentävä lause, jolle löysimme käyttöä aika ajoin todistettuamme jotain perin juurin taitavaa soitantaa kuusikielisellä.

Minun oloiseni puhuja kuvailee jotenkin minun, Tapsan ja parin muun tutun kaverin oloisen kaiffarin musiikkitouhuja 1980-luvun Tampere Southern Comfortissa kirjassani Sundaen jälkeen (Mediapinta 2017). Siinä kuvatun tavoin oli oikeassa elämässä sikäli, että Tapsa oli meistä ainoa, joka osasi oikeasti soittaa ja minä se, joka kuvitteli osaavansa tehdä biisejä. Sittemmin jätin säveltämisen paremmilleni, sanoja olen suoltanut maailmalle näihin päivin ja jotkut niistä ovat jonnekin päätyneetkin.

”On virkistävää huomata olevansa yksiselitteisen innoissaan jostain lukemastaan kirjasta, se ei ole näillä vuosirenkailla enää jokapäiväistä.”

Kitarani on jäänyt aika laille, jos ei vintille, niin taloni yläkertaan laukkuunsa. Tapsa sen sijaan soittaa edelleen aktiivisesti. Eli jossain vaiheessa hän aina haki kitaran takaisin vintiltä.

Nuo vanhat ja vuosien kultaamat asiat muistuivat mieleeni nyt vapun 2024 alla, kun luin Tuija Välipakan tuoreen runokirjan Saari josta olen poissa (Siltala 2024). Tuli mieleen, että voisin sulkea tämän läppärin ja vaikka poistaa sen sisältämät tekstitiedostot. Sen verran hyvä Välipakan kirja on. Meinaan toistuvasti puhua runokokoelmasta, muta kirja ei ole sellainen: se on yksi kertomus alusta loppuun ja samalla monta tarinaa. En katso voivani kirjoittaa siitä varsinaista kritiikkiä. Siihen on syynä se, että tekijä on minulle sen verran tuttu, että olen muutaman kerran lounastanut hänen kanssaan samassa seurueessa ,tiedän hänen kannattavan Tapparaa ja olemme saman kirjailijayhdistyksen jäseni (hän kunnia-, minä tavallinen) – ei se ehkä tee minusta jääviä ja Suomen pienuisessa kulttuurikentässä kukaan ei voi kirjoittaa kenenkään kirjasta, jos tuttuus on este.. Tietysti liioittelen nyt hieman. Tärkeämpi syy on, ettei kyvykkyyteni riitä mihinkään runon syväanalyysiin.
Totean kuitenkin pari asiaa. Aika ajoin joku puhuu kirjasta, jota on ollut mahdoton laskea käsistään ennen viimeistä sivua – tällöin on usein kyse erityisen vetävästä jännäristä tai vastaavasta. Saari josta olen poissa on kirja, josta voin sanoa samaa. Se ei tarkoita, että olisin lukenut sen yhtä kyytiä, runoteosta ei vain voi lukea sillä tavalla. Useita päiviä siihen meni. Mutta kirja vetää magneetin tavoin puoleensa. Siihen on palattava ja sitten taas palattava. Lehteiltävä, luettava pätkiä. Onneksi minulla on kirja omana ja sen eräpäivä on sitä myöten sama kuin omani.

Takaliepeen tekstissä kerrotaan, että Saari josta olen poissa on (liepeessä muuten puhutaan runokokoelmasta…) vie lukijansa ”saareen ja mökkiin, isältä perittyyn.” Esittely mainitsee, että sen sivuilla ”aikakäsitys uudistuu ja elämä ja kuolema solahtavat saumattomasti samojen säkeiden sisään.” Löydän tämän lukiessani.

On virkistävää huomata olevansa yksiselitteisen innoissaan jostain lukemastaan kirjasta, se ei ole näillä vuosirenkailla enää jokapäiväistä. Välipakan kieli on ihanaa. ”Saunasta kantautuu kiukaan aivastus.” Olen osannut kohta kuusikymmentä vuotta puhua suomea, mutta en ole koskaan ajatellut kiukaan aivastavan ja nyt lukiessani se on aivan ilmeistä. Juuri niin se tekee. Ja järvi rapisee pimeässä ”kuin muovipussi”. Ja niin edelleen. Näistä voisi tehdä pistän listan. Mutta lue itse ja kylve näissä. Erityisesti minua hykerryttää rivi: ”työnnän isän liiterin taakse tarpeettoman roinan jatkoksi.” Pystyn kuvittelemaan omien tyttärieni ja poikani suuhun samat sanat, luultavasti he aikoinaan miettivät, mitä kaikille omistamilleni kirjoile tehdään, kun antikvariaatti ei niitä huoli, eikä heillä itselläänkään ole niille tilaa tai käyttöä. Saa nähdä, mihin Saari josta olen poissa päätyy perikuntani käsissä. Se ei ole enää minun ongelmani.

”Kirja sysää. Se on luksusta, johon minulla täytyy olla varaa.”

Välipakan kirja kertoo saaresta ja huomaan sen saavan minut miettimään omaa saartani. Se ei ole maantieteellinen saari, vaan reilut 1400 neliön pläntti keskellä pikkukaupunkia. Omaa maatani, jossa en ole kenelläkään kylässä, ja jolla huomaan monesti käyväni keskusteluja paitsi elävien, myös kuolleiden kanssa. Ja sen kulkevan mukanani, missä kuljen.

Kirja sysää. Se on luksusta, johon minulla täytyy olla varaa.
Kitaroita ei pidä viedä vintille, läppäriä sulkea. Sen sijaan pitää iloita siitä, että käytettävissäni on suomen kielen kaltainen instrumentti, jolla voin soittaa sen mukaan kuin osaa. Soittaa ja laulaa häpeilemättä. Harjoitella lisää ja oppia lisää.  Minulla on oma kieli , jolla voin lukea oivaltamaan saavaa kirjallisuutta. Jolla voin kirjoittaa ja ajatella, että jokin lause sopii joskus kohdalleen. Aikana, jolloin tässä maassa kaljaveroa lasketaan ja kirjan arvonlisäveroa nostetaan lukeminen ja kirjoittaminen voi olla tärkeämpää kuin koskaan.

Lähden lämmittämään saunan. Saa nähdä, miten kiuas tänään aivastaa.

 Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024.