Siirry pääsisältöön

 

MUUTTUUKO IHMINEN JA MITÄ SITTEN?

”Kaikki virtaa, Herakleitos sanoi jo ennen ajanlaskun alkua.   Antaa siis ihmisen muuttua. Olisi aika kurja kuolla uskollisena nuoruuden ihanteille.”

Teen huhtikuisena viikonloppuna mielenrauhaani järkyttävän havainnon: minusta on helpottavaa, että lumet sulavat ja kevät tulee iholle. Miten minä marraskuun ihminen ajattelen nyt näin?

 Kerään näköjään kaikenlaisia traumoja kulkiessani, niin kai useimmat meistä. Voisin varmaan kirjoittaa omistani kirjan. Alkaen siitä, kun pienenä oli pakko kotona maistaa sienikeittoa ja hiihtää koulussa kilpaa.”

Edessä oleva kesä herättää minussa edelleen tiettyä rauhattomuutta, kuten aikaisempina vuosinakin. Vuodenaika on jotenkin liian hektinen, siitä pitäisi nauttia ja ottaa kaikki irti. Laiskana ihmisenä olen toki mielelläni kesälomalla, joka minulle palkansaajana suodaan. Mutta kun nurmikkokin vaatii osansa ja sitä on minulla useammassa kuin yhdessä pitäjässä.

Hyvästi!

Mutta lumien häipyminen helpottaa ja siihen on ihan tietty syy. Se on runsas vuosi sitten minulle sattunut tapaturma, jonka myötä minuun istutettiin pätkä ratakiskoa. Vaurio hoidettiin hyvin, eikä se enää juurikaan oirehdi, mutta huomaan tapaturman jättäneen henkisen arven, joka on ajatuksissani toistaiseksi edelleen olemassa. Tapaturmahan oli siis klassinen liukastuminen, missä luuta päreytyi kolmesta kohdasta alaraajaani. Oli muuten  sen verran kova rysäys, että mieleeni ei tullut silloin katsoa, näkikö kukaan. Tuo henkinen arpi sai menneen talven aikana aikaan sen, että niin kauan kuin maa oli valkoinen, olin hitusen epämukavuusalueella. Vaikka varustauduin asianmukaisin jalkinein ja varovaisuudella, huomasin jonkinlaisen menneen kaiun kulkevan sisälläni. Jokin minussa varustautui kaatumiseen, jota ei tänä talvena onneksi tullut. Mutta terve menoa lumi joka tapauksessa. Mieleni on astetta rauhallisempi ilman tuota ihanaa valkeaa ainetta kamaralla.

”Hyvää kevättä siis! Takatalvi voi olla tulossa.”

Kerään näköjään kaikenlaisia traumoja kulkiessani, niin kai useimmat meistä. Voisin varmaan kirjoittaa omistani kirjan. Alkaen siitä, kun pienenä oli pakko kotona maistaa sienikeittoa ja hiihtää koulussa kilpaa. Mutta jätän kirjan kirjoittamatta. Tällä kohdalla on syytä kysyä sama, mikä minun kannattaa kysyä useimpien kirjaideoitteni kohdalla: miksi ketään kiinnostaisi? Ja omat traumani ovat etupäässä kevyttä kamaa ja harmittomia elämän raapaisuja.

Hyvää kevättä siis! Takatalvi voi olla tulossa. Kaikki virtaa, Herakleitos sanoi jo ennen ajanlaskun alkua.   Antaa siis ihmisen muuttua. Olisi aika kurja kuolla uskollisena nuoruuden ihanteille. Niinkin joku ajattelija on joskus sanonut.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
Lähetä kommentti
Lue lisää
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
Lähetä kommentti
Lue lisää
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä
Lähetä kommentti
Lue lisää