ANTAKAA MINUN OLLA RAUHASSA

"Just a hippie dream?"

Herään aamulla. Selaan puhelimesta uutiset. Ukraina on häipynyt jonnekin varjoihin, Syyriasta ei juurikaan puhuta. Kotipitäjässäni Mänttä-Vilppulassa on palanut talo ja yksi ihminen kuollut. Etsin onnettomuuspaikan kartalta, ei ihan omilla kulmilla. Kunnilla alkaa tässä maassa olla kokoa.

Huomaan helpottuvani, kun oman maanosan kriisi ei ole isoissa otsikoissa. Jos se olisi muutenkin poissa, sitä kai toivon. Ei se ole. 

"Kuusijuhlassa olisi kajautettu Enkeli taivaan ja keväällä Suvivirsi. Kukaan ei olisi siitä loukkaantunut, saati haavoittunut tai kaatunut."

Juttelin hiljattain erään sodan aikana lääkintätehtävissä palvelleen naisen kanssa. Nuo vuodet olivat olleet kuluttavia ja kaupantekijäisiksi oli palanut se puoli Suomea, jossa oma koti oli. Hänen nuoruutensa olisi varmasti voinut olla tenhoavampikin. Keskustelun myötä ajatuksiini palasivat jo aikaa kuolleet isoisäni, jotka molemmat rymysivät sodassa pitkän kaavan mukaan. Eivät sentään Lapin sotaan joutuneet, mutta katselivat sekä talvi- että jatkosodan paikan päällä. Toinen heistä olisi varmastikin ihan mielellään pitänyt nuo vuodet mieluummin kaikessa rauhassa kansakoulua, opettanut lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Kuusijuhlassa olisi kajautettu Enkeli taivaan ja keväällä Suvivirsi. Kukaan ei olisi siitä loukkaantunut, saati haavoittunut tai kaatunut. Toinen vaarini ei olisi varmasti pannut pahakseen, jos rintamapalvelun sijasta elettävänä olisi ollut jono päiviä, jolloin oli noustava aikaisin navettaan, käytävä peltotöissä ja teurastettava toisen ihmisen sijasta korkeintaan silloin tällöin sika.

Isoisäni olivat suuria miehiä, toinen heistä kirjaimellisesti. Suurmiehiä he eivät onneksi olleet. Mukavia molemmat. Suurmiehiksi kutsutut Adolf Hitler, Josef Stalin ja kumppanit onnistuivat kuitenkin sotkemaan heidän elämäänsä monella tavalla ja järjestämään kaikenlaista karkeloa, josta oli tavalliselle kansakoulunopettajalle ja maanviljelijälle aika lailla vaivaa. Tuskin lääkintälottakaan mahtiväkeä kiitteli.

Syyskesällä 1984 kylmä sota sykki kolkkona. Los Angelesin boikottiolympialaiset olivat juuri päättyneet. Kisoissa en ollut, mutta heti niiden jälkeen kylläkin Kaliforniassa. Matkustin Greyhound-bussilla Los Angelesista Oaklandiin, jossa sukulaiseni oli minua vastassa. Matkaa tehtiin melkein koko päivä, sillä meikäläisissä mielissä hyvinkin vierekkäin olevien kaupunkien välinen etäisyys on reilusti puolen Suomen pituus.  Ja väkeä riitti lähes viimeistä istuinta myöten.

"Olen niin idealisti, että haluaisin elää rauhassa miettimättä, kuka uhkaa ketä ja kenen pyssyt sojottavat mihinkin ilmansuuntaan."

Vieressäni istui iso tummaihoinen mies, jolla oli osan matkasta sylissään pieni tyttärensä, jonka äiti istui vähän eri paikassa. Oli jotenkin liikuttavaa, miten mies osoitti matkan varrella tytölle milloin hevosia, milloin nautoja ja mitä kaikkea tien varressa olikaan. Samalla opeteltiin sanoja. Jossain kohdin minua rupesi kiroiluttamaan: maailmasta siis löytyy johtajia,  jotka katsovat, että heillä on jotenkin isompi oikeus tähän palloon kuin tuolla pienellä tytöllä. Sen kunniaksi he pystyttelevät ohjussiilojaan ja suunnittelevat hippaleikkejään.

Taidan olla hippi. Minua ottaa edelleenkin päähän sama asia. Olen niin idealisti, että haluaisin elää rauhassa miettimättä, kuka uhkaa ketä ja kenen pyssyt sojottavat mihinkin ilmansuuntaan. Tykkäisin tehdä omia töitäni, lukea ja  laiskotella. Kuunnella Dana Fuchsia, käydä koiran kanssa kävelyllä ja rapsuttaa vaimoa korvan takaa. Luulen, että en ole lajissani ainoa.

"Ajatuksessani on kai jotakin muutakin vikaa. Emme me tavallisetkaan ole viattomia."

Joskus poikasena luin kirjan, jonka päähenkilö oli iässä, jossa hänen mielestään kaikki tytöt olisi pitänyt lähettää Grönölantiin. Valitettavasti en muista kirjan nimeä, mutta tuo kohta on jäänyt mieleen. Ehkä olin silloin itsekin siinä iässä. Enää en ole, mutta sen sijaan minuun iskee aika ajoin sellainen yksinkertaistetun todellisuuden ajatus, että kaiken maailman suurmiehet ja – naiset pitäisi lähettää johon kaukaiselle saarelle olemaan keskenään. Voisivat siellä pelata vaikka Afganistanin tähteä lautapelinä. Tavallisilla ihmisillä olisi silloin ehkä helpompaa.  Inuitit ja tanskalaiset eivät taitaisi isokenkiä kyllä Grönölantiin haluta ja kanadalaisillakin olisi jotakin sanomista. Ajatuksessani on kai jotakin muutakin vikaa. Emme me tavallisetkaan ole viattomia.

Just a hippie dream? Kukaan maailman iso johtaja ei lue blogiani, mutta silti esitän heille tässä toiveen: antakaa minun olla rauhassa.