AAVISTUKSEN AHDISTUKSESTA
Olen viime aikoina seurannut monenlaisia keskusteluja ja jopa osallistunut niihin itse. Paikkana on ollut sosiaalinen media ja joskus jopa vanhanaikanen toisten kuulosteleminen kasvokkain. Sosiaalinen media valaisee parhaimmillaan erilaisia kantoja, valitettavan usein se tuntuu vain jämähtävän oman uskon vahvistamiseksi ja siitä kailottamiseksi. Oli sitten kysymys polvihousuissa palloa potkivista ylen lapsellisista aikuisista miehistä (vaihtoehtoinen lukutapa: ammatikseen jalkapalloa pelaavista taitureista), Suvivirrestä tai jostain ihan muusta.
Keskellä kaikkea ylevöidyn: oma elämäni ei ehkä olekaan mennyt ihan hukkaan. Huomaan nimittäin voivani mennä ahdistumatta niin kirkkoon kuin kirjallisuuspäiville kuuntelemaan agnostikkoa. Moskeijassakin sujuu. Kuljen pahentumatta töihin erään julkisella paikalla olevan taideteoksen alta miettimättä, millaisia mahdollisesti itselleni vieraita filosofioita tai peräti uskonnollisuuksia sen kuvakieleen liittyy. Pystyn nauttimaan hyvästä jalkapalloviihteestä siitä huolimatta, että olen kaikkea väkivaltaa vastaan ja jotkut ruotsalaiset urheiluhuulikaanit nujakoivat yhden lajitoverinsa hengiltä jalkapallokauden avajaistohinoissa. Luen kivutta Raamattua, Koraania tai vaikka The Satanic Biblea, joka ei kyllä oikeastaan ole lainkaan uskonnollinen kirja. Pystyn seuraamaan yhtä hyvin kokoomuslaisen, perussuomalaisen kuin sosiaalidemokraattisen kansanedustajan facebook-päivityksiä. Kaksi aata muutama sana taaksepäin on muuten ihan tietoinen valinta ellei peräti poliittinen kanta.
Tyhmää kehua itseään, mutta tällä kohdin olen itseeni tyytyväinen. Minusta elämä näyttää mukavammalta, kun siihen voi ottaa kaikenlaisia asioita mukaan sen sijaan, että pystyttelisi raja-aitoja. Viisikymppisenä huomaan kasvaneeni poikuusajoistani muutenkin kuin läskin määrällä mitattuna.
Eikö minua sitten koskaan ahdista? No ahdistaa. Joskus hetkellisesti hankala olo hiipii iholle työtilanteissa, joissa kanssaihmisten syvät tunnot ovat läsnä. Aina ei ole helppoa istua hiljaa siellä, missä tehdään kuolemaa. Mutta nämä ovat tietysti ihan eri juttuja. Niissä ei ahdista se, että toinen on erilainen tai hänen arvonsa poikkeavat omistani ja saattavat jopa tarttua, vaan ahdistus syntyy pikemminkin samankaltaisuudesta: tänään sinä, huomenna minä. Tilanteista tihkuvat kysymykset voivat koska tahansa olla omiani.
Ja ahdistunhan minä toki aina mennessäni kotikaupunkini kirjastoon, kun pitää kavuta portaat perille ja kestää yläviistosta vastaanottotiskin takaa tuleva virkailijan tutkiva katse . Ehkä on hyvä, että edes jossakin palautuu mieleen, mitä on olla alamainen. Kun se ei onnistu enää edes autoa katsastettaessa. Tähän kai pitäisi panna hymiö, mutta en pane. Oikeasti minulla on totta kai ja vie omat sokeat pisteeni ympärilläni sykkivän elämän sietämisessä. Aika ajoin jaksan myös olla tietoinen niistä.
Ahdistuminen on tietysti ihan eri asia kuin se, että ei tykkää jostakin. Joku ei viihdy kirkossa, kukapa aina. Itse en mene vapaaehtoisesti oopperaan. Kotiseutumuseoihinkin yritän yleensä pitää etäisyyttä, vaikka rukinlavoissa voi olla oma hohdokkuutensa niissäkin. Amerikkalaisesta ja venäläisestä elokuvasta valitsen jälkimmäisen siitä huolimatta, että nykypoljentoon tuntuu istuvan kaiken idästä tulevan lähes demonisoiminen.
Suvivirrestä tulee vielä mieleeni Pelle Miljoona. Kymen sanomat kertoi 5.4.2014 nettisivuillaan, että kirjailija-muusikolle pystytetään patsas synnyinkaupunkiinsa Haminaan. Hanke saa peukkuni, ei sitä tosin minun rahoillani tehdä. Pelkästään”Väkivalta ja päihdeongelma” on niin hyvä kappale, että Pelle ansaitsee patsaansa. En ole huomannut, että suvivirsikeskustelussa olisi ehdotettu sitä koulujen kevätjuhliin. Sille on syynsä. Älkää kysykö, mitkä.
Suvivirsi soikoon! Eipäs! Juupas!
Olen viime aikoina seurannut monenlaisia keskusteluja ja jopa osallistunut niihin itse. Paikkana on ollut sosiaalinen media ja joskus jopa vanhanaikanen toisten kuulosteleminen kasvokkain. Sosiaalinen media valaisee parhaimmillaan erilaisia kantoja, valitettavan usein se tuntuu vain jämähtävän oman uskon vahvistamiseksi ja siitä kailottamiseksi. Oli sitten kysymys polvihousuissa palloa potkivista ylen lapsellisista aikuisista miehistä (vaihtoehtoinen lukutapa: ammatikseen jalkapalloa pelaavista taitureista), Suvivirrestä tai jostain ihan muusta.
Keskellä kaikkea ylevöidyn: oma elämäni ei ehkä olekaan mennyt ihan hukkaan. Huomaan nimittäin voivani mennä ahdistumatta niin kirkkoon kuin kirjallisuuspäiville kuuntelemaan agnostikkoa. Moskeijassakin sujuu. Kuljen pahentumatta töihin erään julkisella paikalla olevan taideteoksen alta miettimättä, millaisia mahdollisesti itselleni vieraita filosofioita tai peräti uskonnollisuuksia sen kuvakieleen liittyy. Pystyn nauttimaan hyvästä jalkapalloviihteestä siitä huolimatta, että olen kaikkea väkivaltaa vastaan ja jotkut ruotsalaiset urheiluhuulikaanit nujakoivat yhden lajitoverinsa hengiltä jalkapallokauden avajaistohinoissa. Luen kivutta Raamattua, Koraania tai vaikka The Satanic Biblea, joka ei kyllä oikeastaan ole lainkaan uskonnollinen kirja. Pystyn seuraamaan yhtä hyvin kokoomuslaisen, perussuomalaisen kuin sosiaalidemokraattisen kansanedustajan facebook-päivityksiä. Kaksi aata muutama sana taaksepäin on muuten ihan tietoinen valinta ellei peräti poliittinen kanta.
"Viisikymppisenä huomaan kasvaneeni poikuusajoistani muutenkin kuin läskin määrällä mitattuna."
Tyhmää kehua itseään, mutta tällä kohdin olen itseeni tyytyväinen. Minusta elämä näyttää mukavammalta, kun siihen voi ottaa kaikenlaisia asioita mukaan sen sijaan, että pystyttelisi raja-aitoja. Viisikymppisenä huomaan kasvaneeni poikuusajoistani muutenkin kuin läskin määrällä mitattuna.
Eikö minua sitten koskaan ahdista? No ahdistaa. Joskus hetkellisesti hankala olo hiipii iholle työtilanteissa, joissa kanssaihmisten syvät tunnot ovat läsnä. Aina ei ole helppoa istua hiljaa siellä, missä tehdään kuolemaa. Mutta nämä ovat tietysti ihan eri juttuja. Niissä ei ahdista se, että toinen on erilainen tai hänen arvonsa poikkeavat omistani ja saattavat jopa tarttua, vaan ahdistus syntyy pikemminkin samankaltaisuudesta: tänään sinä, huomenna minä. Tilanteista tihkuvat kysymykset voivat koska tahansa olla omiani.
"Oikeasti minulla on totta kai ja vie omat sokeat pisteeni ympärilläni sykkivän elämän sietämisessä. "
Ja ahdistunhan minä toki aina mennessäni kotikaupunkini kirjastoon, kun pitää kavuta portaat perille ja kestää yläviistosta vastaanottotiskin takaa tuleva virkailijan tutkiva katse . Ehkä on hyvä, että edes jossakin palautuu mieleen, mitä on olla alamainen. Kun se ei onnistu enää edes autoa katsastettaessa. Tähän kai pitäisi panna hymiö, mutta en pane. Oikeasti minulla on totta kai ja vie omat sokeat pisteeni ympärilläni sykkivän elämän sietämisessä. Aika ajoin jaksan myös olla tietoinen niistä.
Ahdistuminen on tietysti ihan eri asia kuin se, että ei tykkää jostakin. Joku ei viihdy kirkossa, kukapa aina. Itse en mene vapaaehtoisesti oopperaan. Kotiseutumuseoihinkin yritän yleensä pitää etäisyyttä, vaikka rukinlavoissa voi olla oma hohdokkuutensa niissäkin. Amerikkalaisesta ja venäläisestä elokuvasta valitsen jälkimmäisen siitä huolimatta, että nykypoljentoon tuntuu istuvan kaiken idästä tulevan lähes demonisoiminen.
"Pelkästään ”Väkivalta ja päihdeongelma” on niin hyvä kappale, että Pelle ansaitsee patsaansa."
Suvivirrestä tulee vielä mieleeni Pelle Miljoona. Kymen sanomat kertoi 5.4.2014 nettisivuillaan, että kirjailija-muusikolle pystytetään patsas synnyinkaupunkiinsa Haminaan. Hanke saa peukkuni, ei sitä tosin minun rahoillani tehdä. Pelkästään”Väkivalta ja päihdeongelma” on niin hyvä kappale, että Pelle ansaitsee patsaansa. En ole huomannut, että suvivirsikeskustelussa olisi ehdotettu sitä koulujen kevätjuhliin. Sille on syynsä. Älkää kysykö, mitkä.
Kommentit
Lähetä kommentti