PÄÄSIÄISILOA SYNKÄLLÄ TYYLILLÄ

Tullessani  kiirastorstaina kotiin  käteeni sattui tuore paikallislehti. Sen etusivulla luki isoin kirjaimin Hauskaa pääsiäistä! Otsikko viittasi sisempänä oleviin lasten puuhasivuihin ja kannen kuva oli sekin hilpeän kevätväritteinen.  Hyväksyttäköön siis lehden linja isommin niuhottamatta.

"Iloinen on enemmän kuin hauska. Hyvä voi olla olematta iloinen. Siunattu sisältää sen, että en lähde itse edes arvuuttelemaan, mikä toiselle on hyvää"

Lehti ehti kuitenkin nykäistä jotakin sieluni liipaisinta sillä seurauksella, että rupesin miettimään, miten olen tänä vuonna toivottanut pääsiäistä itse kullekin kanssakulkijalleni. ”Hauskaa pääsiäistä” nimittäin vaikuttaa ensi alkuun harmittoman neutraalilta, mutta ei sitä ole. Ei varsinkaan, jos pääsiäistoivotuksen ulottaa kattamaan pitkäperjantain.  Tällöin toivotus edellyttää juhlan riisumista kristillisestä sisällöstään joksikin tipu- ja mämmikarnevaaliksi. Ristiinnaulitseminen ei ollut hauska tapahtuma – eikä sen muisteleminenkaan useimpia kristittyjä kikatuta. Pääsiäisyön ja siitä alkavien päivien ylösnousemusjuhlinta sopii sekin kehnosti epiteetin ”hauska” alle. ”Iloisen” kyllä hyvinkin.  Omalla kierolla tavallaanhan myös pitkäperjantai on kristitylle syvän ilon päivä. Pääseehän hän sen myötä helvetillisestä pälkähästä.

Tapasin pääsiäisen alla kymmeniä ihmisiä, joiden elämään sairaus juuri nyt sanoo painavan sanansa. Osalle heistä se merkitsee myös juhlapyhien viettämistä laitoshoidossa. Joillekin pääsiäinen tulee olemaan viimeinen. Olisi tuntunut kornilta toivottaa heille hauskaa pääsiäistä. Toivotin hyvää, tilanteesta riippuen ja useimmiten peräti siunattua. Sanoilla on merkitystä. Ne ovat useimmiten myös ihan hyvässä käytössä silloin, kun ei pyritä neuroottisesti elämälle vieraaseen neutraaliuteen.

Iloinen on enemmän kuin hauska. Hyvä voi olla olematta iloinen. Siunattu sisältää sen, että en lähde itse edes arvuuttelemaan, mikä toiselle on hyvää. Sen sijaan pyydän, että Jumala antaisi hänelle sitä, mikä on tarpeen.

"Pitkäperjantaina kävin itsekin jumalanpalveluksessa kotikirkossani. Siellä ei ollut hauskaa, ei oikein iloistakaan. Mutta hyvä siellä oli. Urut pysyivät hiljaa ja kuoro äänessä."

Aloitin tänä vuonna pääsiäispyhien vieton omintakeisesti. Olin kiirastorstain mittaan toimittanut ehtoollisen viiteen kertaan ja osallistunut siihen myös itse, joten jäin kotiin muun perheen lähtiessä messuun. Omistin iltahetken Aki Kaurismäen Laitakaupungin valoille, eikä sekään kauas piinaviikon tunnelmista vienyt.

Pitkäperjantaina kävin itsekin jumalanpalveluksessa kotikirkossani. Siellä ei ollut hauskaa, ei oikein iloistakaan. Mutta hyvä siellä oli. Urut pysyivät hiljaa ja kuoro äänessä. Pappi saarnasi noin kymmenen minuuttia ja vaikka siinä oli pitkäperjantain saarnaksi omasta mielestäni kymmenen minuuttia liikaa, ei hän huonosti puhunut. Minusta vaan Kristuksen kuolinpäivänä ei kannattaisi puhua omiaan ollenkaan, luettaisiin vain Raamatun tekstejä. Saarnassaan pappi kehotti meitä olemaan hetken hiljaa ja vastaamaan mielessämme kysymykseen,  mitä ristiinnaulittu itselleni merkitsee. Kävi niin kuin hiljaisuuden kanssa usein käy: se loppui ennen kuin sain vastaustani mitenkään kyhylle.  Mieleeni hiipi pelko, että ehkä minulla olisi pitänyt olla vastaus valmiina. Ei ollut. Onneksi saarnan päätteeksi tarjolla oli korjaava kokemus saman kysymyksen ja nyt huomattavasti pitemmän hiljaisuuden kanssa. Vastaus ei tullut vieläkään valmiiksi, haen sitä varmaankin ikäni kaiken. Niin kauan kuin kysymys ei jätä minua rauhaan, en ole kauheasti huolissani.

"Rakkaudesta on puhuttava rajulla kielellä."

Kumma päivä pitkäperjantai, kun juhlitaan oikeusmurhaa. Mutta sellainen tämä maailma on. Rakkaudesta on puhuttava rajulla kielellä.

Tänään, hiljaisen lauantain iltana lähden naapuripitäjään pääsiäismessuun. Omassa kylässä ei sellaista ole. Ehkä viime aikojen suvivirsiveistelyt ovat herättäneet minussa kapinamieltä. Tuntuu nimittäin, että olen valmiimpi kuin vuosiin heittäytymään mukaan pääsiäisiloon.  Omalla synkällä tyylilläni.