VIIMEISEN KERRAN TÄMÄN AUTON ALLE

"Huomaan itsessäni hiukan haikeutta."

 Kirahdus, kun talven aikana tiukkaan istunut pultti nitkahtaa auki. Erityisesti etupyörät ovat kokemukseni mukaan aina vaikeita. Eikä auta yhtään, vaikka saisi kolme mutteria irti, jos yksi jää paikoilleen.

Kevään sydänääniä nämä.

Autoni sai tänään vihdoin alleen kesärenkaat. Pojan kanssa ähellettiin. Kysyin paikalliselta yrittäjältä, ehdittäisiinkö homma tehdä heillä lauantaina, mutta he olivat poistaneet lauantaipalvelun valikoimistaan. Kun arkena ei ehdi, niin kaupat jäivät tekemättä. Suomalainen kansantalous kurjistui taas jokusella saamatta jääneellä arvonlisäveroeurolla.

Tämä oli viimeinen kerta, kun vaihdoin mitään tämän auton alle. Ensi viikolla vanha uskollinen ladyni lähtee tyttäreni perheeseen ja pihalleni ilmestyy sen seitsemän vuotta nuorempi pikkusisko. Siinä on onneksi jo suvikumit paikoillaan.

Huomaan itsessäni hiukan haikeutta. En tosin niin paljon kuin kesällä 2004, jolloin olin edellisen kerran autokaupoilla. Tuolloin piti käydä vielä liikkeen pihalta lähtiessä ottamassa vanhaa ratsua kattokaaresta ja keinauttaa pari kertaa hyvästiksi. Tilanne on nyt toinen eikä pelkästään siksi, että vanha auto jää sukuun ja tulee toivottavasti vielä monta kertaa kylään. Ennen kaikkea kysymys on siitä, että tähän autoon ei liity samanlaisia tunnelatauksia ja muistoja kuin edelliseen, jolla mm. hain kaksi kolmesta lapsestani synnytyslaitokselta kotiin. Siihen liittyi myös iso kasa mukavia muistoja perheen lomamatkoilta, joilla otetuissa kuvissa ihmiset näyttävät sietämättömän onnellisilta. Silloinkin, kun oltiin Haminassa ja hellettä oli yli 30 astetta.

" Siinä olen istunut ensimmäisen kerran kyydissä niin, että ratissa on ollut oma lapseni. Hän, jota muistan vasta äsken pitäneeni vastasyntyneenä sylissäni."

Vai onko tämä nyt lähtöä tekevä auto lastattu tunteilla ja muistoilla sekin? Kun ostin sen, vanhempi tyttäreni oli 14, poika 12 ja kuopus 10. Nyt he ovat 24, 22 ja 20. Vaikka perheen yhteiset automatkat harvenivat vuosi vuodelta, tähänkin kulkupeliin liittyy paljon. Sillä on menty rippijuhliin Päiväkummun kurssikeskukseen Längelmäelle. Siinä olen istunut ensimmäisen kerran kyydissä niin, että ratissa on ollut oma lapseni. Hän, jota muistan vasta äsken pitäneeni vastasyntyneenä sylissäni. Muistoja ja tunteitahan ne ovat.

Kesällä 2004 erehdyin kertomaan eräälle naispuoliselle kollegalleni edellä mainitsemistani mielenliikahduksista autokaupan pihalla. Siitä, miten piti vielä lähtiessä käydä juttelemassa muutama sana vanhalle kaverille ja toivottaa Neil Yongin sanoin: Long May You Run. Kollegan olemuksesta kuulsi, kuinka hänen mielestään vain mies voi olla niin tyhmä, että suhtautuun autoon niin. Eihän siinä tietenkään ollut autosta kysymys, vaan kaikesta siitä, mikä siihen liittyi. Ymmärsin tuolloin hyvin isääni, joka joskus kauan sitten totesi, että merkillistä, kun melkein pitää taputtaa vanhaa ruohonleikkuria viedessään sen kaatopaikalle. Siinäkään ei ollut kysymys yhdestä 2,5-hevosvoimaisesta Briggs&Strattonista, vaan siitä, että isä oli leikannut sillä nurmikkoa ensimmäisellä ikiomalta maapläntiltään Ruoveden Jäminkipohjassa.  Kun kesät olivat lämpimiä, lapset pieniä, kuhaa järvessä ja elämää edessä. 

"Siksihän näitä mietin ja mielessäni kertaan, koska  vanhenen autojeni mukana."

 

Siis viimeisen kerran tämän auton alle. Ajatusteni soundtrackiksi sopii Status Quon vuonna 2007 levyttämä  huikean kaunis ja Francis Rossin koskettavasti tulkitsema Tongue Tied, jonka kertosäe kiteytyy kysymykseen Why does living go so fast? Siksihän näitä mietin ja mielessäni kertaan, koska vanhenen autojeni mukana. Minulla ei tule enää koskaan  olemaan 14-vuotiasta tytärtä tai 12-vuotiasta poikaa. Enkä tule itse enää koskaan olemaan kolmevitonen.  Entistä enemmän olen tietoinen siitä, että tasaisella vauhdilla elämässä tulee jossain kohdin peräseinä vastaan. Peräseinä tai Suvivirren aika.

Ja niin sen kuuluu olla. Vanheneminen ei ole vika tai sairaus.  Se on ominaisuus, joka koskee kaikkea elollista. Yhtä lailla minua, koiraani kuin pihassani kasvavaa omenapuuta. Jos saan siitä osallisena elää elämän, jossa kutakin on aikansa, en valita.