Siirry pääsisältöön


EKSYKSISSÄ 


Kävin tervehtimässä tuttavaani, joka joutuu olemaan sairaalahoidossa. Olin hänen kotipaikkakunnallaan työasioissa ja onneksi minulle jäi vapaata aikaa omien tehtävieni ja junalle menemisen välille. Itselleni käynti sairaalassa oli tärkeä, toivottavasti tuttavallenikin.

"Löysin pääsisäänkäynnin ja astuin aulaan. Sitten jo eksyinkin."

En ollut käynyt koko kaupungissa aikaisemmin muuta kuin läpikulkumatkalla. Näin ollen myös paikallinen sairaala oli minulle outo.  Alkuun sinne meneminen sujui kuitenkin hyvin. Pitämääni koulutukseen osallistui talon hoitohenkilökuntaa ja he neuvoivat avuliaasti minulle oikopolun mäelle, jossa sairaala on. Ohittamalla uhmakkaasti yhden Läpikulku kielletty –kyltin pääsin perille. Löysin pääsisäänkäynnin ja astuin aulaan. Sitten jo eksyinkin.

Informaatiota kyllä oli pitkin seiniä, mutta päästäni puuttui  malli, mihin  mennä. Kun on itse töissä sairaalassa, on terveellistä huomata kuinka perusteellisesti ihminen voi eksyä jo sisääntuloaulaan, vaikka siinä ei periaatteessa ole kuin kaksi päätä. 

En  ollut ilmeisesti ensimmäinen eksyjä, koska sairaala oli pestannut aulaan neuvojan, joka  ohjasi ystävällisesti minut oikeaan suuntaan. Pääsisin perille joko hissillä tai käyttämällä portaita. Terveehkönä ihmisenä en kehdannut turvata konevoimaan.

"Laajemminkin huomaan miettiväni eksyksiin joutumisen asiaa. Hämillään olemista, nolostumista, itsensä entisaikaiseksi tuntemista, rattailta pullahtamista."


Kokemukseni ei ollut määräänsä enempää vaikea. Itse asiassa ei vaikea ollenkaan. Elämän pottumaiset paikat ovat muualla. Kuitenkin havahduin ajattelemaan taas tuoreella ymmärryksellä kaikkia niitä, jotka omassa työympäristössäni etsivät omaistaan tai paikkaa, jossa heitä odotetaan johonkin toimenpiteeseen. Tai kappelia, jossa on määrä jättää sukulaiselle jäähyväiset. Isoissa sairaaloissa riittää käytäviä kuljettavaksi.

Laajemminkin huomaan miettiväni eksyksiin joutumisen asiaa. Hämillään olemista, nolostumista, itsensä entisaikaiseksi tuntemista, rattailta pullahtamista. Nykyaikaa, jossa pitää tietää, ettei tablettia välttämättä panna suuhun. Maailmaa, jossa on määråttömästi muistettavia tunnuslukuja ja joka kaupassa  eri näköinen maksupääte. Lääkäriin päästäkseenkin pitää monessa paikassa jo ilmoittautua koneelle. Ja minunkin pitäisi kai jo ruveta käyttämään Spotifyta eikä ostaa jotain muinaislevyjä. Pelle Miljoonaa mukaellen voi sanoa: Älkää kysykö mistä johtuu monen ikäihmisen masennus. Kyllä tämä muutosmaailma tarjoaa siihen riittävästi aineksia ja eksyttää tarpeeksi jo nuorempaakin.

"Voisikohan lohduttautua sillä, että tämän päivän osaava nuori on huomisen perälaudassa roikkuva keski-ikäinen?"


Onneksi kotikaupungissani on paperitehtaan lämpölaitoksen piippu, joka on kuin nuppineula kartalla: koti on täällä päin. Enpähän ainakaan eksy veneellä Keurusselälle.

Voisinkohan lohduttautua sillä, että tämän päivän osaava nuori on huomisen perälaudassa roikkuva keski-ikäinen? Ja kohta jo syrjään putoamassa oleva ikääntyjä?

"Pahimpia tämän ajan eksytyksiä taitaa olla se, että meillä ei ole aikaa käydä katsomassa toisiamme, kun joku meistä on sairaana."

Kävin siis tervehtimässä tuttavaani ja se tuntui tärkeältä. Pahimpia tämän ajan eksytyksiä taitaa olla se, että meillä ei ole aikaa käydä katsomassa toisiamme, kun joku meistä on sairaana. Niin olisi voinut käydä minullekin, jos olisin suunnitellut ajankäyttöni tehokkaasti.  Usein tuntuu, että suorastaan pelkäämme sairaan, saati kuolevan kohtaamista. Sairaassa ihmisessä on kuitenkin kovin harvoin mitään pelättävää.  Yksikään potilas ei ole itseäni koskaan purrut. Moni hoitaja voi kertoa omalta kohdaltaan muuta, mutta se on ihan eri jutun aihe se.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä