JALKAPALLO JA SUOMEN TALVISOTA

"Dalmatialainen ei pääse pilkuistaan edes urheilukatsomossa. Olen saanut akateemisen sivistykseni historiassa ja se on jättänyt jälkensä."

Sunnuntai elokuussa. Istun Tammelan stadionilla ja mietin talvisotaa. Turha luulla, että olisin humalassa, ilta on kirkas. Kentällä mittelevät Ilves-Kissat ja Sporting Kristina. Käsiohjelma lupaa vauhdikasta jalkapalloa Tampereella. On menossa miesten kakkosen sarjaottelu, potissa kolme pistettä…

Dalmatialainen ei pääse pilkuistaan edes urheilukatsomossa. Olen saanut akateemisen sivistykseni historiassa ja se on jättänyt jälkensä. Tai tietysti kiinnostus menneisyyden syy- ja seuraussuhteisiin oli olemassa jo opiskelualaa valitessani.  Ja niin vain mieleeni tupsahtaa se tosiasia, että en istuisi nyt tässä ilman talvisotaa jatkoineen.

"Jos sota olisi jäänyt sotimatta, tätä peliä ei pelattaisi - ei ainakaan Tampereella."

Väite vaatii ehkä jokusen selvennyksen. Jutun juju on tietysti siinä, että, että tamperelainen Ilves-Kissat on alun perin viipurilainen seura. Se perustettiin vuonna 1932 nimellä Urheilu-Pojat ja nimi muutettiin muutamaa vuotta myöhemmin Viipurin Ilvekseksi.  Kun seura oli evakoitunut sodan jaloista Tampereelle ja siellä oli jo yksi Ilves, oli luontevaa, että nimi vuoden 1944 lopulla muutettiin Ilves-Kissoiksi. Tampereella seura sitten niitti suurimmat voittonsa, kruununa Suomen mestaruus vuonna 1950. Seuran toiminta lakkasi välillä kokonaan – se fuusioitui vuonna 1974 Tampereen Ilvekseen – mutta se perustettiin uudelleen vuonna 1986. Virallisena nimenä on komea Tampereen-Viipurin Ilves-Kissat ry. Ilves-Kissat Kilta on vaalinut huolella seuran viipurilaisia juuria jo nelisenkymmentä vuotta.

Jos sota olisi jäänyt sotimatta, tätä peliä ei pelattaisi - ei ainakaan Tampereella. Viipurilaisen ja kristiinankaupunkilaisen ryhmän kohtaaminen vaatisi nykyisellä pelisysteemillä molempien pelaamista vähintään maan kakkostasolla eli epätodennäköisyydet kasvavat.  Enkä minä kannattaisi viipurilaista joukkuetta. Nyt fanitan Ilves-Kissoja yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: jos vastassa on TPV, tiedän puoleni. 

Joka haluaa, löytää historiallisesta ajatusleikistäni sian mentäviä reikiä. Esimerkkini on tietysti kovin vähämerkityksinen.  Mutta jospa se virittäisi miettimään, millaisessa historian keinussa jokainen meistä elämänsä kiikkuu. Syntymästä alkaen ja jo ennen sitä. 

 "Historia on Ukrainassa, Suomessa ja nyt. Siksi sitä kannattaa edes yrittää ymmärtää."

Historian lonkerot ovat pitkät. Muistan, kun keväällä 2003 matkustin tyttäreni kanssa Venäjällä. Pysähdyimme Terijoen luterilaisella kirkolla. Tyttäreni isoisä syntyi samalla paikkakunnalla vuonna 1936. Silloin Terijoki ei todellakaan ollut Venäjää. Ei edes Neuvostoliittoa. Sodan arvet asettuvat näin 1990-luvulla syntyneen suomalaisen sukuvaiheisiin. Ne eivät särje, mutta ovat. Historia muovaa niin suuria kuin pieniä asioita ja jokainen on osa sitä.  Historia on Ukrainassa, Suomessa ja nyt. Siksi sitä kannattaa edes yrittää ymmärtää.

"Haluan vain nähdä suosikkijoukkuietteni pelaavan ja toivon niille menestystä.  Minulla on siihen historialliset syyni."

 Palaan vielä Tammelan tunnelmaan. Yleisöä ei ole paljon, sentään kolminumeroinen määrä. Siitä on pitkä matka Ilveksen viiteen tuhanteen heinäkuisessa ykkösen Haka-ottelussa. Tästä Tammelan illasta on pitkä matka myös lausahdukseen ”Tampere tarvitsee liigajoukkueen”. Sellaista puhetta on viime aikoina korviin sattunut. Vierastan ajatusta, jonka mukaan sen ei ole niin väliä, kuka liigassa pelaa, kunhan se on  tamperelainen joukkue. Eihän AS Roman kannattajakaan hurraa SS Lazion menestykselle.  Jalkapallo ei ole jokin tuote, joka on kaupungissa tarpeen. Haluan vain nähdä suosikkijoukkuietteni pelaavan ja toivon niille menestystä.  Minulla on siihen historialliset syyni.