HISTORIAN KAUHEUS

ELI NELJÄTOISTA MILJOONAA KERTAA YKSI

Sukulaistyttöni aloitti toissa syksynä historian opinnot Turun yliopistossa. Mieleni teki kysyä, että kai hän tietää, millaisiin lietealtaisiin hän on itseänsä upottamassa. Kai hän tiesi.

Historia on nimittäin rumaa. Siksi myös sen opiskeleminen on monesti raskasta. Kahlasin itse aikoinani yliopistossa kaksi maisterintutkintoa pääaineinani Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria ja poliittinen historia. Lisäksi luin vielä palan talous- ja sosiaalihistoriaa. Opiskeluajat olivat hienoja vuosia ja vaikka en jatkanutkaan tutkijanuralle ja vaikka historia usein todella on rumaa, ne jättivät intohimon menneen koluamiseen.  Sen menneen, joka tulee päivittäin vastaani nykyhetkessä, toisissa ihmisissä ja itsessäni.

Historian kauheus palasi mieleeni ja ehkä suorastaan uudessa potenssissa, kun luin viime vuonna Siltalan toimesta suomeksi ilmestyneen Timothy Snyderin teoksen Tappotanner – alaotsikolla Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä. Alkuteos Bloodfields on vuodelta 2010. Snyder on yhdysvaltalainen, Yalen yliopiston professori, ja avaa ehkä juuri siksi vavahduttavia näkymiä Euroopan historiaan.

Snyder nimeää Tappotantereeksi alueen, johon kuuluvat Puola, Ukraina, Valko-Venäjä, Liettua, Latvia, Viro ja läntinen osa Venäjää. Snyder toki puhuu ”Baltian maista”, mutta kirjoitan tuon käsitteen auki, koska noiden kolmen maan niputtaminen yhteen ei tee oikeutta niitten toisistaan poikkeavalle omaleimaisuudelle. Snyder toteaa, että tällä alueella murhattiin vuosina 1933-1945 noin 14 miljoonaa ihmistä. Tämä luku käsittää ne, jotka menettivät henkensä kulloinkin vallassa olleen hallinnon politiikan tarkoituksellisena seurauksena. Siinä ei siis ole mukana sodan uhreja, ei myöskään niitä, jotka nääntyivät työleireillä uupumukseen.

 "Tappotannerta lukiessani huomasin myös omien tietojeni Euroopan historiasta olevan paikoin samanlaisia kuin perehtyneisyyteni kotimaan maantietoon: kun joku kysyy, missä on Rantasalmi, vastaus menee vähän sinne päin."

Kirjan lukeminen on uuvuttavaa. Se on jatkuvaa tappamista. Mikään väkivaltaviihde ei kykene kilpailemaan todella tapahtuneen kanssa.  Ihminen viedään kaivannon reunalle ja ammutaan. Ihminen viedään kaasukammioon ja hänen henkensä riistetään siellä. Ihminen kuolee nälkään, koska häneltä on viety siemenviljakin. Ihminen teloitetaan, koska joku on saanut päähänsä hänen kuuluvan johonkin mielikuvitukselliseen salaliittoon.

Tappotannerta lukiessani huomasin myös omien tietojeni Euroopan historiasta olevan paikoin samanlaisia kuin perehtyneisyyteni kotimaan maantietoon: kun joku kysyy, missä on Rantasalmi, vastaus menee vähän sinne päin. Tästä esimerkkinä mm. yleiskuvaani oikova toteamus, että Adolf Hitler tapatti varsin vähän saksalaisia juutalaisia. Syy oli se, että heitä ei juuri ollut. Saksan väestöstä oli vuonna 1933 juutalaisia noin prosentti, vuoteen 1939 mennessä luku oli maastamuuton seurauksena laskenut 0,25 prosenttiin. Miljoonat juutalaisuhrit löytyivät Puolasta ja siitä itään.  Snyder nimeää päälahtaajiksi Saksan ja Neuvostoliiton, mutta lisää joukkoon myös Romanian. Antisemitismi ei valitettavasti ole Euroopassa ollut yksin saksalainen ilmiö. Esimerkiksi puolalaiset ovat olleet siinä vuosien mittaan aika pontevia hekin. Saksan ja Neuvostoliiton suuri ero oli siinä, että edelliset tappoivat enimmäkseen muita kuin omia kansalaisiaan, jälkimmäiset panostivat omiensa tuhoamiseen. Mielenkiintoinen täsmennys on myös se, että natsien kaavailema juutalaiskysymyksen Lopullinen ratkaisu ei alun perin ollut suunnitelma massamurhasta. Villeimmissä suunnitelmissa juutalaiset oli tarkoitus laivata Madagaskarille. Snyderin mukaan juutalaisten tuhoaminen alkoi vasta, kun saksalaiset tajusivat hävinneensä sodan itärintamalla, ja tämä tapahtui jo vuoden 1941 aikana. 

 

Sitäkään en juuri ollut tullut ajatelleeksi aikaisemmin, että Puolan pukkaaminen lännemmäksi toisen maailmansodan jälkeen vaati sekin usean sadantuhannen ihmisen hengen  -  tosin ilman tappotarkoitusta - kun saksalaisväestöä häädettiin Sleesiasta ja puolalaisia Neuvostoliitolle jääviltä alueilta. Snyderin ääressä ymmärsin myös, miksi vieraillessani vuonna 2007 Wroclawissa (entinen Breslau) opas puhui toistuvasti siitä, kuinka tämä on vanhaa puolalaista maata…

"Jokaisella uhrilla oli nimi, oma henkilöhistoriansa, omat rakkaansa ja sukulaisensa. Sitten joku tuli ja tappoi heidät. Ihminen muuttui ruumiiksi ja ruumis numeroksi."

Ja miten toinen maailmansota konkreettisesti alkoi? Siten, että keskenään liitossa olleet Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat suvereenin Puolan valtion. Toinen hyökkäsi lännestä, toinen idästä. Neuvostoliittolaiset sanoivat menevänsä auttamaan Puolan alueella ahdingossa olevia ukrainalaisia ja valkovenäläisiä.

Itselleni ehkä mieliinpainuvin Snyderin huomioista liittyy uhrilukuihin. Kirjan alussa tekijä toteaa, että Tappotantereen uhreja oli noin 14 miljoonaa. Lopussa hän täsmentää: luku on 14 miljoonaa kertaa yksi. Juuri näinhän se on. Jokaisella uhrilla oli nimi, oma henkilöhistoriansa, omat rakkaansa ja sukulaisensa. Sitten joku tuli ja tappoi heidät. Ihminen muuttui ruumiiksi ja ruumis numeroksi.

Snyderin kirja on hirveä ja hirveän hyvä. Sen lukeminen sattuu ja saa sattuakin. En suosittele sen lukemista syödessä. Tämä koskee erityisesti kuvauksia kannibalismista Ukrainassa.

Sosiaalisessa mediassa on liikkunut kuva kyltistä, jossa lukee: ”WE WERE ALL HUMANS UNTIL RACE DISCONNECTED US, RELIGION SEPARATEC US, POLITICS DIVIDED US AND WEALTH CLASSIFIED US”. Kaunis ajatus, johon itse en valitettavasti jaksa uskoa.   En pidä rotua, uskontoa, politiikkaa ja varallisuutta historian subjekteina. Tekijä on ihminen ja ihmisen ikiaikainen ongelma on ollut pyrkimys siirtää vastuu omasta tekemisestä jonnekin muualle. Yhteiskunnalle, lääketeollisuudelle, ajan epämääräiselle hengelle. Milloin minnekin.  Erityisesti uskontoa on helppo ja joskus valitettavan ymmärrettävää syyttää.  Yksilönä minun valintani monisäikeisessä maailmassa eivät tietenkään aina ole ihanteellisen vapaita, mutta silti. Minä erottelen, jaan ja luokittelen. Kirjoitin maaliskuussa 2004 Pärnussa tekstin, joka on julkaistu Mäntän Joulussa 2004:

Muistokivet kertovat tuhoutuneista rakennuksista

niin kuin herranhuoneet ja teatterit

olisivat sodan subjekteja.

Käyn tyhjää Pyhän Nikolain kirkon paikalla.

Koira mulkaisee kerrostalon ikkunasta

ja raukeaa uneen.

Teen ristinmerkin.

Päätän olla pommittamatta ainuttakaan koiraa raunioksi.

 

Tässä kohdin herkistyn ylpeänä ajatukselle, että eurooppalainen kulttuuriperintö on omaani.

 "Jospa yksi alku olisi sinä, että emme puhuisi sananvapaudesta ensimmäiseksi oikeutena pilkata, rikkoa ja häväistä. Sehän voi olla myös vapautta puhua hyvää, ymmärtämisen yrittämistä ja ihmisten keskinäistä hyväksymistä kohti kulkemista."

 

Historia on rumaa, mutta onko maailma lohduton? Jospa toivo versoo juuri siitä, että ihminen ottaa vastuun teoistaan. Omaa vastuutaan ei voi kiertää, vaikka uskoisi Jumalan armoon ja anteeksiantoon. Vastuuttomuus ei ole koskaan hyve. Jospa yksi alku olisi sinä, että emme puhuisi sananvapaudesta ensimmäiseksi oikeutena pilkata, rikkoa ja häväistä. Sehän voi olla myös vapautta puhua hyvää, ymmärtämisen yrittämistä ja ihmisten keskinäistä hyväksymistä kohti kulkemista. Pateettista  hippimeininkiä, mutta ehkä myös rohkaiseva ajatus.