Siirry pääsisältöön


KIRJOITTAMINEN

 – MUKAVA HARRASTUS?

 



”Jospa tuo studiojuontaja olikin oikeassa? Jospa kirjoittaminen ei olekaan mikään harrastus?”

 Olin hiljattain kirjallisuusillassa, jossa esiintymässä ollut sanataiteilija kertoi, kuinka runojen kirjoittaminen on hänestä mukavaa. Kielellä leikkimistä. En kommentoinut. Ja se on luultavasti hänen kohdallaan juuri noin, miksipä hän muuten olisi niin sanonut. Olkoon ilo hänen kanssaan.


”Unohdettujen kirjojen hautausmaita on muuallakin kuin Carlos Ruiz Záfonin Barcelonassa. Ja niiden lisäksi on koskaan havaitsemattomien teosten siilot.”


Huomaan miettiväni toistuvasti ja ehkä useammin kuin aikaisemmin, missä määrin kirjoittaminen on mukava harrastus. Onko kirjoittaminen minusta mukavaa? Vastaus piilee varmaankin Jarkko Laineen 1970-luvun alkupuolella kirjoittamissa sanoissa: Joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei. Läheskään aina en tavoita kirjoittamisen mukavuutta. Helppoutta vielä harvemmin. Sanat taipuvat hitaasti ja vaikeasti, suomen kieli on rakastaja, joka vaatii paljon. Antaakin kyllä auliisti.  Pikku hiljaa paremmin olen oppinut ymmärtämään myös puheet, että kaikkia asioita elämässä ei voi valita. Joitakin on vain tehtävä. Kirjoittamiseen patistaa monta kertaa sisältä tuleva pakko, vaikka samalla tiedän, että tekemisestäni ei keity maailmaa mullistavaa kirjallisuutta. Realistisempaa on toivoa, että joku joskus minunkin väsäyksiäni lukisi. Unohdettujen kirjojen hautausmaita on muuallakin kuin Carlos Ruiz Záfonin Barcelonassa. Ja niiden lisäksi on koskaan havaitsemattomien teosten siilot.

 ”Aina on jokin teksti kesken, ajamassa koneen ääreen. Jos ei muuta, teen blogitekstin pitääkseni moottorin käynnissä.”


Joskus ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten erään paikallisradion representaattori herätti minussa tarpeen kokea myötähäpeää. Hän referoi tutkimusta suomalaisten harrastuksista ja jahkui, miten aika moni oli ilmoittanut harrastuksekseen kirjoittamisen. Että eihän kirjoittaminen ole mikään harrastus. Niin. Käveleminenkin on, vaikka moni suorittaa sen toiminnon päivittäin ihan ilman harrastuneisuutta. Radiohenkilön referaatti painui mieleeni niin, että muistan vieläkin ajaneeni sen kuullessani Tampereella Korkinmäenkatua ylämäkeen. 

Sama kaveri muuten naureskeli eräiden jalkapallon MM-kisojen aikaan, että kylläpä on eksoottisia maita tässä turnauksessa – missähän tuollainen Serbia ja Montenegrokin mahtaa olla… Tuolloin en kyennyt olemaan lähettämättä palautetta, kun kyse oli sentään pyhästä pelistä ja niin ollen julkisella typerehtimisellä oli rajansa. Ilmeisen ammattitaitoinen tyyppi kuitenkin, koska kuuluu olevan radioalalla edelleen.

Jospa tuo studiojuontaja olikin oikeassa? Jospa kirjoittaminen ei olekaan mikään harrastus?

Päätän yhtä kaikki harrastaa kirjoittamista. En ruodi nyt sen tarkemmin, paljonko olen elämäni mittaan kirjoittanut työkseni. Olkoon se harrastus, kun tuotan tekstiä työnantajani vaatimuksista vapaalla ajallani ja vailla ammatillisia syitä ja päämääriä. Joskus se on kivaa. Mutta mitenkään yksiselitteisesti päätökseni ei tee kirjoittamisesta mukavaa.  Aina on jokin teksti kesken, ajamassa koneen ääreen. Jos ei muuta, teen blogitekstin pitääkseni moottorin käynnissä. Tai taon muutaman aforismin.

Ymmärrän, miksi Raamatussa kerrotaan Jumalan levänneen luomistyönsä päälle. Kai hänkin oli urakan jälkeen tekemisestään kipeänä.




Ja sitten mennään taas. On pakko, vaikka kukaan ei pakota. Usein silloin, kun oikeastaan haluaisi vain makailla sohvalla ja kuunnella Rolling Stonesin Gimme Shelteriä uudestaan ja uudestaan.
Onneksi en ole ainoa.


Älä keskeytä!

Minulla on kiire, monta kokoelmaa kesken

ja kuolemakin tulossa.

Kysyt, olenko sairas.

– Lue runojani.

Entä tiedänkö, mitä kello on?

– Show Time!

(Katkelma runosarjasta Näköetäisyydellä; Jäminkipohja Sundae 2015)



Kommentit

  1. Samoja fiiliksiä. Tosin en ole koskaan edes yrittänyt julkaista muuta kuin blogia ja pari yo-kirjoitusta, silloin kun ne piti laittaa kirjeenä lehteen. Ja (ainakin osittain) meillä taitaa olla sama musiikkimaku.:)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se ...
JÄMINKIPOHJA BOOGIE   – JUICE LESKISEN KARU ENNUSTUS Nilsiäläinen Antti Heikkinen sai hiljattain julki liki viisisataasivuisen Juice Leskisen (1950-2006)   elämäkerran Risainen elämä   (Siltala 2014). Sivuja kirjassa soisi olevan enemmänkin – en ymmärrä miksi teos, jonka suurin lukijajoukko on luultavasti kypsynyt vähintään keski-ikään, pitää laatia näkötestiksi. Rahahan siinä tietysti puhuu. Nyt osa lukunautinnosta haihtuu onnettoman pienen tekstin tihrustamiseen. Kirjan sisältöä pidän ansiokkaana. Tekijä luo kohteestaan silottelemattoman ja juuri siksi mahdolliselta vaikuttavan   kuvan. "Lapsuuteni ääniraitaan kuuluu sahan lajittelijan kolina ja testikuvaan laitoksen järvenlahden yli kajastavat valot." En ole koskaan ollut intomielinen juiceuskovainen, mutta toki digannut hänen musiikkiaan kaikella kohtuudella. Levykokoelmassani on cd:nä vuoden 1974 Per Vers, runoilija -albumi, jonka ostamiseen vaikutti varmasti se, että bändissä on m...
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matka...