KIRJOITTAMINEN

 – MUKAVA HARRASTUS?

 

”Jospa tuo studiojuontaja olikin oikeassa? Jospa kirjoittaminen ei olekaan mikään harrastus?”

 Olin hiljattain kirjallisuusillassa, jossa esiintymässä ollut sanataiteilija kertoi, kuinka runojen kirjoittaminen on hänestä mukavaa. Kielellä leikkimistä. En kommentoinut. Ja se on luultavasti hänen kohdallaan juuri noin, miksipä hän muuten olisi niin sanonut. Olkoon ilo hänen kanssaan.

”Unohdettujen kirjojen hautausmaita on muuallakin kuin Carlos Ruiz Záfonin Barcelonassa. Ja niiden lisäksi on koskaan havaitsemattomien teosten siilot.”

Huomaan miettiväni toistuvasti ja ehkä useammin kuin aikaisemmin, missä määrin kirjoittaminen on mukava harrastus. Onko kirjoittaminen minusta mukavaa? Vastaus piilee varmaankin Jarkko Laineen 1970-luvun alkupuolella kirjoittamissa sanoissa: Joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei. Läheskään aina en tavoita kirjoittamisen mukavuutta. Helppoutta vielä harvemmin. Sanat taipuvat hitaasti ja vaikeasti, suomen kieli on rakastaja, joka vaatii paljon. Antaakin kyllä auliisti.  Pikku hiljaa paremmin olen oppinut ymmärtämään myös puheet, että kaikkia asioita elämässä ei voi valita. Joitakin on vain tehtävä. Kirjoittamiseen patistaa monta kertaa sisältä tuleva pakko, vaikka samalla tiedän, että tekemisestäni ei keity maailmaa mullistavaa kirjallisuutta. Realistisempaa on toivoa, että joku joskus minunkin väsäyksiäni lukisi. Unohdettujen kirjojen hautausmaita on muuallakin kuin Carlos Ruiz Záfonin Barcelonassa. Ja niiden lisäksi on koskaan havaitsemattomien teosten siilot.

 ”Aina on jokin teksti kesken, ajamassa koneen ääreen. Jos ei muuta, teen blogitekstin pitääkseni moottorin käynnissä.”

Joskus ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten erään paikallisradion representaattori herätti minussa tarpeen kokea myötähäpeää. Hän referoi tutkimusta suomalaisten harrastuksista ja jahkui, miten aika moni oli ilmoittanut harrastuksekseen kirjoittamisen. Että eihän kirjoittaminen ole mikään harrastus. Niin. Käveleminenkin on, vaikka moni suorittaa sen toiminnon päivittäin ihan ilman harrastuneisuutta. Radiohenkilön referaatti painui mieleeni niin, että muistan vieläkin ajaneeni sen kuullessani Tampereella Korkinmäenkatua ylämäkeen. 

Sama kaveri muuten naureskeli eräiden jalkapallon MM-kisojen aikaan, että kylläpä on eksoottisia maita tässä turnauksessa – missähän tuollainen Serbia ja Montenegrokin mahtaa olla… Tuolloin en kyennyt olemaan lähettämättä palautetta, kun kyse oli sentään pyhästä pelistä ja niin ollen julkisella typerehtimisellä oli rajansa. Ilmeisen ammattitaitoinen tyyppi kuitenkin, koska kuuluu olevan radioalalla edelleen.

Jospa tuo studiojuontaja olikin oikeassa? Jospa kirjoittaminen ei olekaan mikään harrastus?

Päätän yhtä kaikki harrastaa kirjoittamista. En ruodi nyt sen tarkemmin, paljonko olen elämäni mittaan kirjoittanut työkseni. Olkoon se harrastus, kun tuotan tekstiä työnantajani vaatimuksista vapaalla ajallani ja vailla ammatillisia syitä ja päämääriä. Joskus se on kivaa. Mutta mitenkään yksiselitteisesti päätökseni ei tee kirjoittamisesta mukavaa.  Aina on jokin teksti kesken, ajamassa koneen ääreen. Jos ei muuta, teen blogitekstin pitääkseni moottorin käynnissä. Tai taon muutaman aforismin.

Ymmärrän, miksi Raamatussa kerrotaan Jumalan levänneen luomistyönsä päälle. Kai hänkin oli urakan jälkeen tekemisestään kipeänä.

Ja sitten mennään taas. On pakko, vaikka kukaan ei pakota. Usein silloin, kun oikeastaan haluaisi vain makailla sohvalla ja kuunnella Rolling Stonesin Gimme Shelteriä uudestaan ja uudestaan.

Onneksi en ole ainoa.

Älä keskeytä!

Minulla on kiire, monta kokoelmaa kesken

ja kuolemakin tulossa.

Kysyt, olenko sairas.

– Lue runojani.

Entä tiedänkö, mitä kello on?

– Show Time!

(Katkelma runosarjasta Näköetäisyydellä; Jäminkipohja Sundae 2015)