ELIITTI MATKUSTAA

” Demarit ovat tällaisia pieniä. Risan maailman osia.”

 

Maanantain työpäivä on takana. Lähden Haapamäen radalle. H420 Keuruulle pullottaa. Mahdun kuitenkin istumaan.

Minut ympäröi äänekäs ihmismassa, joka päivittelee, miten juna on täynnä. Mieleni tekee todeta, että verrattuna moneen talvikauden perjantaihin tai sunnuntai-iltaan tämä ei ole täynnä. Täällä on vain paljon matkustajia.

Ihmisillä tuntuu olleen vaikeuksia junan löytämisessä, Tampereen aseman raiteella kolme onkin ollut kolme junaa peräkkäin, tämä meidän (ah petollisuutesi, genetiivi) keskimmäisenä. Konduktööri käy varmuuden vuoksi tiedustelemassa, onko täällä Poriin menijöitä. Miksi olisi? Tai kyllä kai joku sinnekin.

”Yritän keskittyä matkustamaan Greyhoundilla pitkin Kaliforniaa.”

Vastapäinen matkustaja taivastelee, että kun tämä on tällainen pieni. Demarit ovat tällaisia pieniä. Risan maailman osia. Junakkeita.

Eliitti

Pääsemme matkaan. Joku valittaa kuumuutta ja vaatii ikkunaa avattavaksi, että vaunuun  tulisi läpiveto. Kiroilen mielessäni: se tietää kurkun karheutta tai pään kivistämistä. Pro kestäisi mieluummin kuumuuden. Ikkuna avataan ja sieltä puhaltaa päähäni helvetillisesti. Asiasta on se ilo, että avonainen ikkuna aikaansaa sisälle sen verran meteliä, että jonninjoutava jutustelu vähenee. Yritän keskittyä matkustamaan Greyhoundilla pitkin Kaliforniaa.

Jossain Suinulan vaiheilla lähelläni istuva rouva sanoo miehelleen, että ajaakohan tämä ylinopeutta. Kun mennään näin kovaa. Saan vaivoin oltua kertomatta hänelle, että junan vauhti tällä rataosuudella Tampereen ja Oriveden välillä on yleensä 119 km/h. Eliittimatkustajaa ahdistaa. Valveutunut lukija huomaa viimeistään tässä kohdassa, että irvailen itseäni, en kanssamatkustajiani.

Vilppulassa ujuttaudun ulos käytävän täyttävän koiran sivuitse.

Tiistai aukeaa erilaisena. En lähde varhaisjunaan, sillä työni alkaa tänään vasta kello 12.06. Ajaessani kotoa Vilppulan asemalle mietin, miten kaupunki on tähän aikaan päivästä toinen kuin ennen puoli seitsemää. Myös asemalla ovat toiset ihmiset kuin sianpieremän aikaan. Tosin heinäkuussa väki on silloinkin toista kuin keskimäärin: moni vakiokulkija on vuosilomalla ja nyt moni matkaan yrittäjä vetää perässään matkalaukkua.  

matkustaa

Matka taittuu. Olen Vermlannin suomalaismetsissä. Koen vierautta ilmeisten vapaa-ajanmatkustajien keskellä. Tosiasiassa sisintäni kitkertää kateus ihmisten lomakivasta: minulla ja puolisollani oli kesäkuussa yksi yhteinen lomaviikko, nyt hänellä alkoi juuri kolmen viikon loma, josta ajasta minulla menee kahdeksan päivää päivystystehtävissä Tampereella. Ensimmäisen maailman ongelma, eikä perheen elinkaaren tässä kohdin oikein edes mainitsemisen arvoinen ongelma, joka kuitenkin palvelee nyt jotakin v-käyränkohottelutarvettani.   Tarjoudun vaihtamaan paikkaa selkä menosuuntaan istuvan naisen kanssa, jolle niin päin matkustaminen aiheuttaa huonoa oloa. Minulle on yksi ja sama, kunhan juna liikkuu. Tänään se liikkuu. Heinäkuussa on kohdalleni sattunut vasta yksi bussilla korvattu junamatka. Tai eihän se silloin junamatka ollut. Kirjaan ne kaikki muistiin ja aion tarvittaessa testata, mikä junamatkustajan kuluttajasuoja on. Olen maksanut vuosilipustani reilut 1400 euroa ja olen ostanut lipun nimenomaan junaan, en linja-autoilla väliasemien kautta Tampereelle haahuilua varten.

”Vilppulassa ujuttaudun ulos käytävän täyttävän koiran sivuitse.”

 

Saavumme Tampereelle. Junasta purkautuvalla ihmismassalle ei tunnu olevan kiire. Minulla on kiire Hatanpään bussiin. Liukuportaat liukuvat. 15B tulee odotettuani muutaman minuutin hotelli Scandicin edessä olevalla pysäkillä.

Toivon, että H429 hilaa illalla ahterini Vilppulaan. Painaa kuin perkele Haapamäen rataa pohjoiseen. Lasken kirjan loppuvan kohta Juupajoen jälkeen.

Keskiviikkona eliitti taas matkustaa.

Junalukeminen: Ville-Juhani Sutinen: Hajonneen maailman käyttöohje (Into Kustannus 2023). Monta tähteä.