SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE

”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”

 Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta.

Paluu

No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä toivovalle ovat aika luonnikkaita. Tutun laulun kautta on usein mahdollista päästä kiinni mielen isoihin asioihin.

"Aina välillä kuulen, että oikeaa papin työtä on saarnata, pitää rippikoulua, kastaa, haudata ja vihkiä. Kai se onkin. "

Heinäkuu on kyllä omassa työssäni tietyllä tavalla rauhallista aikaa, kun monet ei niin päivänpolttavat asiat ja isommat suunnitelmat kannattaa lykätä syksymmäksi, mutta sen vastapainona on se, että pelaamme suhteellisen pienellä penkillä: moni kollega on lomalla. Mitä tulee, sen hoidamme me työssä olevat. Ensi viikolla on kalenterissa varaukset kolmena iltana klo 22 asti.

"Oikeaa papin työtä on myös se ihmisten kanssa oleminen, mitä minä elantoni eteen teen viikosta toiseen."

Rauhallisuus on tässä työssä tietysti omanlaistansa. Rauhallisen viikon töissä oltuani olen ehtinyt nähdä niin eläviä kuin kuolleita, tangeerata sekä somaattisten että psyykkisten sairauksien taakoittamien ihmisten kanssa. Ympärilläni on ollut sekä surua että iloa. Lyhyellä kliseellä elämää. Päivät ovat täyttyneet, mutta eivät pursuneet yli äyräidensä. Aina välillä kuulen, että oikeaa papin työtä on saarnata, pitää rippikoulua, kastaa, haudata ja vihkiä. Kai se onkin. Oikeaa papin työtä on myös se ihmisten kanssa oleminen, mitä minä elantoni eteen teen viikosta toiseen. Olen sairaalapappi ja suudelkaa vaikka turkuani: työstäni ylpeä.

"Olen sairaalassa ihmisiä, en kirkkoa varten. Nämä ihmiset tarvitsivat apua löytääkseen oikeaan toimipisteeseen ja siinä pystyin heitä auttamaan. Työni pyyteettömyys sinä aamuna oli siinä. Mikään työnantajani julkikuvan kiillottelu ei siihen kuulunut."

Tämän viikon maanantaina olin tilanteessa, jossa huomasin miettiväni taas kerran työni ja siinä sivussa kirkon olemista sairaalassa ja muilla maailman aitovierillä. Tapasin töihin tullessani sairaalan pihalla pariskunnan, joka oli väärällä ovella ja vähän eksyksissä. Huolehdin heidät sisälle taloon ja opastin heidät oikeaan paikkaan. He vaikuttivat ilahtuneilta. En ollut töihin tullessani virkavaatteissa, noille ihmisille ei varmaankaan tullut tietoon, että olen sairaalapastori. Olisiko minun pitänyt esittäytyä ja kertoa tämä, sen päälle tilastoida Kirkkohallituksen kuponkiin, että olen kohdannut kaksi ihmistä, ikä 29–64 vuotta ja niin edelleen? Kirkko olisi siinä jalkautunut sinne, missä ihmiset ovat…Ei prk, totesin tässä kohdin miettimisiäni. Olen sairaalassa ihmisiä, en kirkkoa varten. Nämä ihmiset tarvitsivat apua löytääkseen oikeaan toimipisteeseen ja siinä pystyin heitä auttamaan. Työni pyyteettömyys sinä aamuna oli siinä. Mikään työnantajani julkikuvan kiillottelu ei siihen kuulunut. Papinpanta kaulassa ihmisten parissa kansanomaisesti, lähestyttävästi mukavana miehenä hilluminen. Tästä saa olla eri mieltä, minä olen tätä.