TULEE HEINÄKUU

Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta

 

”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä  pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.”

Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jännittävä päivä, nyt katsottuna elämäni parhaita. Ja tärkeimpiä.

”Liu’un kohti ensimmäistä työpäivääni yli yhdeksään kuukauteen. Toipumisaikanani moni kysyi, kaipaanko jo töihin. Yleensä vastasin, että sen voi tietysti ilmaista noinkin, mutta ilmaus on epätarkka. Sormeni eivät niinkään syyhynneet päästä työtehtäviin, vaan ennen kaikkea mieleni halusi pois siitä, mikä oli. Kaipasin tavalliseen ja tylsään arkeen, jossa olisi mahdollisimman vähän yllätyksiä. Seppo Järvinen kirjoittaa Talvikirjeissään (Otava 1989): ”Mieli tekee alati vesille, se on kirous ja siunaus.” Minä olen kaivannut raiteille. Tänään siunatut kiskot vievät minut Tampereelle. Takaisin ruumishuoneelle.”

 

Matkaa Tampereelle en erityisesti muista. Mutta tuskin sain luettua, luultavasti ajatukseni liikkui tulevassa, loi mielikuvia. Kahtakymmentä minuuttia vaille kahdeksan olin Tampereen asemalla ja muistaakseni kävelin siitä Hatanpäälle.

 

”Kello 8.15 olen sairaalassa työhuoneellani. Jalkojeni alla on tutun turvallisesti ruumishuone. Tuntuu hetken, että yhdeksän kuukautta elämästäni on hävinnyt jonnekin. Juurihan tästä lähdin. Suljin puhelimen, laitoin pikkutakin ja virkapaidan kaapissa olevaan henkariin. Vedin rotsin niskaan, otin reppuni ja lähdin junalle ehtiäkseni illaksi Keuruun jäähalliin, jonka tulostaulu oli mielestäni sekaisin.”

 

Saapuminen työhuoneelleni oli merkillinen kokemus. Sain avainlätkän neuvonnasta, minulla oli ohjeet miten toimia, että saan tietokoneeni auki ja niin edelleen. Mutta kokemus siitä, että aika syksystä 2018 kesään 2019 oli kadonnut jonnekin oli merkillinen. Siinä oli virkapaitani, siinä pikkutakkini. Henkareihin juuri ripustettuina – yhdeksän kuukautta aikaisemmin.

 

”Se oli pitkä syksy. Nyt on kesä. Palaan Seppo Järviseen ja Talvikirjeisiin: ”Syksy on kuoleman ja elämän rajamaa. Se on koettava yksin.”  Minä en ollut yksin, pystyin jakamaan asiani ja elämäni lähimmän ihmiseni kanssa. Tiedän sen etuoikeudeksi. Olivat myös lapseni, hyvät ystävät ja hyvät kirjat. Oli kirjoittaminen ja kaikki se, minkä kanssa keskustelin sen kautta. Oli valokuvien maailma, jossa pystyin istumaan ikään kuin miksaustiskin ääressä ja nappuloita ja säätimiä käyttelemällä luomaan päiviini uudenlaista valoa, varjoja ja sävyjä – näyttämään niiden kautta kanssakulkijoilleni, että tällaisena olen tänään tämän syksyn nähnyt.   Ja samaan aikaan koin Satumaapojan syksyn jollain tavalla yksin – kuljin polkua, jota kukaan muu ei voinut kulkea. Se on aina pohjimmiltaan ihmisen osa. Kukaan toinen ei näe elämääni minun silmilläni, tunne ja ajattele minun aivoillani. tuolla rakkaalla ja kallisarvoisella herneellä. Kallooni kätkeytyvä kasa katkarapusalaattia on mukana kaikessa, mitä olen ja teen, ja siinä vallalla oleva meno vaikuttaa muunkin kuin järjen seisomiseen. Siellä minä niin paljolti asun.

  Mutta eihän se tosiaan millään yksinäisellä asteroidilla ole. Koen ja näen oman maailmani, mutta samaan aikaan on totta se, mitä yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja kirjoittaa 17.5.2019 päivätyssä tekstissään Turun yliopiston blogissa: ”Terveyttä ja sairastumista ajatellaan helposti individualistisesti, jokaisen yksilön omana projektina ja taisteluna, mutta olemme aina terveinä ja sairaina osana yhteisöä – riippuvaisina toisistamme, silloinkin kun emme sitä huomaa.”

 

Nytkin on kesä. Tulee 1.7.2024. Vanhan kirjallisuuden päivät on vietetty. Viiden vuoden aikana matkoja Vilppulan ja Tampereen välisenä rataosuudella on kertynyt minulle nelinumeroinen määrä. Muutaman kuukauden olen viettänyt kiskobussissa. 1.7.2019 ymmärsin, että palatessani töihin lähden kiipeämään isoa mäkeä. Samaan aikaan luotin, että kiipeän sen. Monenlaisia päiviä on tuon heinäkuun alun jälkeen ollut, ilmiön nimi on elämä. Se on laajakirjoinen trippi niin kuin olen toisaalla kirjoittanut.

 

Yksi ihminen väitti kerran, että kerron sankaritarinoita.  Ehkä hän kaipasi sellaista itselleen, minulla ole sankaritarinaa kerrottavaksi, enkä koe halunneeni koskaan sellaista kertoa. On vain oma tarinani. Jotain mitä on sattunut ja jotain mitä siitä on seurannut. Tämän jutun toisena kuvana on itseoikeutetusti orkidea. Nuo kauniit kukat olivat erinomaista juttuseuraa kohta kuusi vuotta sitten, kun syksy oli pitkä.

Tämän blogin viisi sitaattia ovat kirjastani Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka (BoD 2019). Siitä voi lukea tarinastani vähän lisää. Ei kaikkea, mutta vähän.

Olkoon heinäkuu meille hyvä.