KOLMEN VIIKON JÄLKEEN

Alkuvuosi alkoi muutoksilla. Heti aluksi oli edessä paluu töihin vuoden vuorotteluvapaan jälkeen. Mukavaa, mutta ei helppoa. Nyt menee jo. Kolme viikkoa sitten edessä oli yksi elämän perusmuutoksista: nuorinkin lapsistamme lähti omilleen toiselle paikkakunnalle. Olen muuten aina vieronut sitä, kun joku sanoo, että ”lapset asuvat vielä kotona” tai ”silloin, kun asuin vielä kotona”. Toivon, että omat aikuistuneet lapseni kokevat edelleen asuvansa ”kotona”. Se on vaan eri koti kuin puolitoistakerroksinen, jossa lapsuus meni.

Mutta yhtä kaikki: voisi puhua tyhjästä pesästä, jollei tuokin sanonta olisi mennyt Fingerporin myötä pilalle. Vaikka ei meidän koti mitenkään tyhjä ole. Siellä asuu edelleen kaksi aikuista ihmistä ja koira kolmantena. Tavaraakin on vuosien mittaan kertynyt niin paljon, että harkittu tyhjentäminen ei tekisi pahaa.

Olisi kuitenkin typerää kiistää, etteivätkö tällaiset perheen rakennetta ruuvailevat muutokset myös ottaisi  - jos ei koville, niin oman veronsa kuitenkin. 23 vuotta, 8 kuukautta ja 23 päivää. Sen verran puolisoni laski jonkun jälkeläisistämme asuneen kanssamme. Pitkä aika ja samalla lyhyt.

Kuopusta muuttaessani kohtasin myös isyyden suuret haasteet: miten saan nuoren naisen kattolampun vaateriin ja kirjoituspöydän kaapin saranat trimmattua niin, ettei ovi lonksu tai irvistele. Ainakaan lamppu ei ole tähän mennessä tipahtanut.

Oma lukunsa ovat olleet kanssaihmisten small talk –kommentit. Jotenkin kai kuuluu asiaan uumoilla, että mitenkäs te nyt keskenänne ja on se vaan hassua, että nyt olette kahdestaan ja niin edelleen. Ehkä minua on siunattu ylivertaisella tyhmyydellä, mutta en ole vielä tavoittanut suurta kriisiytymistä. Meidän elämämme ei ole missään vaiheessa mitenkään patologisesti pyörinyt lasten ympärillä. Ja juuri näinhän sen kuuluu mennä. Että lähtevät. Silti huomaan joskus kaipaavani outoja asioita, kuten kinaamista siitä, kuka lojuu sohvalla tai mitä kanavaa katsellaan. Koiran kanssa iltalenkiltä palaillessani olen muutaman kerran huomannut rekisteröiväni sen, että yläkerta on pimeänä.

Maailmaan mahtuu ontuvia vertauksia, joten hahmottelen yhtä lisää. Lapset eivät ole kodin työväkeä (vaikka yksi vanha yrittäjä sanoikin syntymäpäivähaastattelussaan, että firma on ollut niin perin juurin perheyritys, että henkilökuntakin on pitänyt tehdä itse), mutta ehkä heihin sopisi jotakin hyvän työpaikan käytänteistä: perehdytys elämään hoidetaan kohtuullisesti, opetetaan tarvittavia käytännön asioita sekä yhteisön keskeiset arvot  ja sitten jossain kohdin annetaan toimia itsenäisesti joka asiaan puuttumatta. Työnohjauspalvelut ja mahdollisuus konsultointiin ovat olemassa jatkossakin. Vastaan, kun kysytään.

Olen iloinen siitä, että välit aikuistuneisiin nuoriin ovat hyvät. Kukaan ei ole mennyt menojaan ovia paukutellen. Myös siitä tykkään hyvää, että elämä puolison kanssa jatkuu ainakin juuri nyt. Tulevastahan ei tunnetusti tiedä. Ja kun tekee työtä ympäristössä, jossa kuolema ja sairaus ovat jatkuvasti esillä, huomaa kummasti arvostavansa kaikkea, minkä terveydeksi tunnistaa. Ja tätä hetkeä, johon tarttuminen on kliseistä ja vaikeaa.

Kaikki muuttuu, muuallakin kuin työelämässä. Vanhempien suhde lapsiinsa, lasten vanhempiinsa. Ehkä näidenkin täytyy opetella, etteivät rupea määrittämään vanhempiensa olemista heidän luona vieraillessaan. Mieleeni on jäänyt satunnainen keskustelun, jonka tulin kuulleeksi sivusta erään pikkukaupungin rautatieasemalla. Muuan rouva keskusteli toisen kanssa ja kertoi, kuinka hänen tyttärensä oli kysynyt, voiko hän edelleen tuoda ystäviään käymään, vaikka ei enää asu vanhempiensa luona. Rouva oli vastannut: ”Kyllä se sopii, mutta muista, että minä en pidä hotellia.” Oikein ymmärrettynä oivaltavaa.

Nyt ollaan tässä. Pientä säätöä on tehtävä esimerkiksi koiran hoitamisen järjestelyihin. Iso kysymys on sitten, kun nykyinen eläinystävämme vajoaa vaineeseen, että tuleeko taloon uusi koira vai ollaanko ilman. Se tulee olemaan aika kipeä kysymys, jossa järki ja tunne tulevat tanssimaan tulisen ripaskan keskenään. 

Tähän vaiheeseen kuuluu myös se, että omat vanhemmat alkavat olla ikäihmisiä. Vanhan testamentin käsky ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” ei ole todellakaan mikään murrosikäisten käytösopas, vaan kohtikäypää puhetta meille kypsään aikuisuuteen ehtineille. Miten huolehdin siitä, että isällä ja äidillä on hyvä vanhuus loppuun asti? Pahoin pelkään, että se on isompi kysymys kuin omien lasten muutto uusiin osoitteisiin.