PAPERI-IHMISTEN MAAILMA
On mukavaa olla vapaan maan kansalainen. Edellinen lause ei ole sarkasmia. Minulla on taas passi, jolla voin osoittaa passilaissa (671/2006) tarkoitetun oikeuden matkustaa ja voinpa valtioneuvoston asetuksen 707/2006 mukaisesti myös todistaa sillä olevani minä. On henkilökorttikin. Olen oikea paperimies!
Henkilökortin ja passin uusiminen oli oikeastaan helppo homma, vaikka suhtauduin tietysti viranomaisissa asioimiseen lähtökohtaisesti ynseästi. Kävin Helsingissä junaa odotellessani kuvassa (olisin käynyt omalla kylällä, mutta aukioloajat olivat minulle kerta kaikkiaan mahdottomat), joka näytti ihan passikuvalta. Varasin verkoitse vastaanoton Sisä-Suomen poliisin palvelupisteeseen ja pääsin tiskille jopa etuajassa. Minulle oltiin ystävällisiä. Ja olihan se jännää antaa sormenjäljet.
Sitten vain odottelemaan. Viikon päivät ja puhelimeeni kilahti ilmoitus, että voisin hakea passini (henkilökortti kulkeutuisi käsiini toista tietä vähän myöhemmin) kivenheiton päässä kotoani olevalta R-kioskilta. Siellä minulle kävi tietysti niin kuin humanistille teknistyneessä maailmassa käy eli aikaviivelukko jumiutui. Odotteluni venyi huomattavasti pitemmäksi kuin alun perin uhatut kolme minuuttia. Mutta tulihan se sieltä.
Ole hyvä!
Kotona kävin heti käsiksi saamaani kirjekuoreen, josta löysin sekä pienen punaisen kirjan että sen saatteen. Kirjelmä vaikutti modernilta. En tosin oikein päässyt jyvälle, oliko sen lähettäjä Poliisihallitus, Oberthur Technologies vai jokin SAFRAN Morpho. Kioskin myyjältä saamani kuitti viittasi keskimmäiseen. "Ohessa uusi passisi, ole hyvä", tahot aloittivat. En kyllä ole ihan varma, haluanko olla kenellekään niistä "sinä", mutta ehkä tässä on ratkaistu kielellinen vaikeus: pari vuotta sitten olin iäkkään sukulaiseni apuna, kun viranomainen lähetti hänelle tiedoksi peltipoliisin viestin, että "olette ajaneet ylinopeutta". Montakohan ihmistä ratissa oli kameran ottaman kuvan mukaan ollutkaan? On hyvä soveltaa periaatetta, joka toimi omalla kohdallani jo kouluaikoina saksan aineita väsätessäni: käytä kielioppimuotoja, jotka osaat. Ollaan sitten sinut, vaikka periluterilaisena minua alkaa kyllä ahdistaa, kun joku kehottaa olemaan hyvä.
Mutta maailma on merkillinen - muutenkin kuin siksi, että noudin passini R-kioskista ja tässä taannoin tietokoneeni Siwasta.
Jotenkin minua kävi nyppimään se, että tavarantoimittajan laadunvalvonta oli ulkoistettu kansalaiselle. Saatekirjelmässä pyydettiin tarkistamaan passin kunto, tietojen oikeellisuus ja että kuvassa on oikea pärstä. Sirun toimivuuden voiisin halutessani käydä testaamassa poliisilaitoksella...josta saisin myös reklamaatiokaavakkeen, jos olisi jotakin sanomista. Siis ei netistä, vaan kamarilta. Kiusaannun toteamaan, että tarkistaisivat itse, kun minä kerran maksan.
Helppo juttu, minulle
Mutta kuten sanottu, helppo juttu. Siis minulle. Minulla kun oli entuudestaan todisttus, joilla saatoin todistaa minuuteni. Ja lompakossa paalua vähän yli viidenkympin henkilökorttiin ja vähän alle viidenkympin passiin. Ja vielä pari kymppöstä valokuvaamolle. Ynnä tämä tietokone, jolla pääsin nettiin varaamaan ajan palvelupisteeseen.
Kaikilla ei tässä maailmassa ole papereita. Ja joidenkin poliisiasema on Kiovassa. Maailma on täynnä ihmisiä, joille edellä mainittu ei ole ollenkaan helppoa. Ja kun ei ole papereita, ei oikein ole olemassa. Tämä on paperi-ihmisten maailma. Tämän selvittämiseksi ei tarvitse tehdä katugallupia Katmandussa.
Jopa suomalainen joutuu harmaalle vyöhykkeelle, jos hukkaa paperinsa. Sukulaiseni kadotti jokin aika sitten lompakkonsa ja tietysti sen mukana menivät kortit ja todistukset. Onneksi lompakko sittemmin löytyi kajoamattomana, mutta jo muutama päivä ilman henkilöllisyyden osoittavia asiakirjoja poiki pienimuotoisia vaikeuksia. Jos olisi pitänyt päästä lääkäriin, siinä olisi ollut omat ongelmansa. Postista ei olisi saanut pakettia ulos. Nuori henkilö olisi jäänyt kauppareissullaan kaljoitta, ja se nyt vasta olisikin ollut harmin paikka. Nyt onneksi ainoa vastoinkäyminen, joka realisoitui oli se, että internetistä ei kannattanut ostaa halpaa bussilippua, koska sillä matkustaminen olisi edellyttänyt henkilöllisyyden todistamista autoon noustessa.
Internetin keskustelusivustoja katsellessani jäin käsitykseen, että joissakin kunnissa sosiaalitoimi maksaa harkinnanvaraisesti henkilökortin hankkimiskulut. Tämä kuulostaa jollain lailla kohtuulliselta yhteiskunnassa, joka edellyttää monessa kohdin henkilöllisyyden todistamista. Idealisti tietysti kysyy, miksi pitää maksaaa kymppejä todistaakseen olevansa sitä, miksi on syntynyt. Tai miksi maailmassa ylipäätään pitää olla jonkin viranomaisen myöntämä oikeus matkustaa. Realisti lyö nämä pohdinnot kanveesiin jo ensimmäisessä erässä.
Mutta iloitsenpahan siitä, että minulla on paperit plakkarissa. Ruumis, sielu ja domumentti - niistä meidät on tehty. Olen siis taas joitakin vuosia olemassa , mikäli se on papereista kiinni. Ei se oikeasti ole.
On mukavaa olla vapaan maan kansalainen. Edellinen lause ei ole sarkasmia. Minulla on taas passi, jolla voin osoittaa passilaissa (671/2006) tarkoitetun oikeuden matkustaa ja voinpa valtioneuvoston asetuksen 707/2006 mukaisesti myös todistaa sillä olevani minä. On henkilökorttikin. Olen oikea paperimies!
Henkilökortin ja passin uusiminen oli oikeastaan helppo homma, vaikka suhtauduin tietysti viranomaisissa asioimiseen lähtökohtaisesti ynseästi. Kävin Helsingissä junaa odotellessani kuvassa (olisin käynyt omalla kylällä, mutta aukioloajat olivat minulle kerta kaikkiaan mahdottomat), joka näytti ihan passikuvalta. Varasin verkoitse vastaanoton Sisä-Suomen poliisin palvelupisteeseen ja pääsin tiskille jopa etuajassa. Minulle oltiin ystävällisiä. Ja olihan se jännää antaa sormenjäljet.
Sitten vain odottelemaan. Viikon päivät ja puhelimeeni kilahti ilmoitus, että voisin hakea passini (henkilökortti kulkeutuisi käsiini toista tietä vähän myöhemmin) kivenheiton päässä kotoani olevalta R-kioskilta. Siellä minulle kävi tietysti niin kuin humanistille teknistyneessä maailmassa käy eli aikaviivelukko jumiutui. Odotteluni venyi huomattavasti pitemmäksi kuin alun perin uhatut kolme minuuttia. Mutta tulihan se sieltä.
Ole hyvä!
Kotona kävin heti käsiksi saamaani kirjekuoreen, josta löysin sekä pienen punaisen kirjan että sen saatteen. Kirjelmä vaikutti modernilta. En tosin oikein päässyt jyvälle, oliko sen lähettäjä Poliisihallitus, Oberthur Technologies vai jokin SAFRAN Morpho. Kioskin myyjältä saamani kuitti viittasi keskimmäiseen. "Ohessa uusi passisi, ole hyvä", tahot aloittivat. En kyllä ole ihan varma, haluanko olla kenellekään niistä "sinä", mutta ehkä tässä on ratkaistu kielellinen vaikeus: pari vuotta sitten olin iäkkään sukulaiseni apuna, kun viranomainen lähetti hänelle tiedoksi peltipoliisin viestin, että "olette ajaneet ylinopeutta". Montakohan ihmistä ratissa oli kameran ottaman kuvan mukaan ollutkaan? On hyvä soveltaa periaatetta, joka toimi omalla kohdallani jo kouluaikoina saksan aineita väsätessäni: käytä kielioppimuotoja, jotka osaat. Ollaan sitten sinut, vaikka periluterilaisena minua alkaa kyllä ahdistaa, kun joku kehottaa olemaan hyvä.
Mutta maailma on merkillinen - muutenkin kuin siksi, että noudin passini R-kioskista ja tässä taannoin tietokoneeni Siwasta.
Jotenkin minua kävi nyppimään se, että tavarantoimittajan laadunvalvonta oli ulkoistettu kansalaiselle. Saatekirjelmässä pyydettiin tarkistamaan passin kunto, tietojen oikeellisuus ja että kuvassa on oikea pärstä. Sirun toimivuuden voiisin halutessani käydä testaamassa poliisilaitoksella...josta saisin myös reklamaatiokaavakkeen, jos olisi jotakin sanomista. Siis ei netistä, vaan kamarilta. Kiusaannun toteamaan, että tarkistaisivat itse, kun minä kerran maksan.
Helppo juttu, minulle
Mutta kuten sanottu, helppo juttu. Siis minulle. Minulla kun oli entuudestaan todisttus, joilla saatoin todistaa minuuteni. Ja lompakossa paalua vähän yli viidenkympin henkilökorttiin ja vähän alle viidenkympin passiin. Ja vielä pari kymppöstä valokuvaamolle. Ynnä tämä tietokone, jolla pääsin nettiin varaamaan ajan palvelupisteeseen.
Kaikilla ei tässä maailmassa ole papereita. Ja joidenkin poliisiasema on Kiovassa. Maailma on täynnä ihmisiä, joille edellä mainittu ei ole ollenkaan helppoa. Ja kun ei ole papereita, ei oikein ole olemassa. Tämä on paperi-ihmisten maailma. Tämän selvittämiseksi ei tarvitse tehdä katugallupia Katmandussa.
Jopa suomalainen joutuu harmaalle vyöhykkeelle, jos hukkaa paperinsa. Sukulaiseni kadotti jokin aika sitten lompakkonsa ja tietysti sen mukana menivät kortit ja todistukset. Onneksi lompakko sittemmin löytyi kajoamattomana, mutta jo muutama päivä ilman henkilöllisyyden osoittavia asiakirjoja poiki pienimuotoisia vaikeuksia. Jos olisi pitänyt päästä lääkäriin, siinä olisi ollut omat ongelmansa. Postista ei olisi saanut pakettia ulos. Nuori henkilö olisi jäänyt kauppareissullaan kaljoitta, ja se nyt vasta olisikin ollut harmin paikka. Nyt onneksi ainoa vastoinkäyminen, joka realisoitui oli se, että internetistä ei kannattanut ostaa halpaa bussilippua, koska sillä matkustaminen olisi edellyttänyt henkilöllisyyden todistamista autoon noustessa.
Internetin keskustelusivustoja katsellessani jäin käsitykseen, että joissakin kunnissa sosiaalitoimi maksaa harkinnanvaraisesti henkilökortin hankkimiskulut. Tämä kuulostaa jollain lailla kohtuulliselta yhteiskunnassa, joka edellyttää monessa kohdin henkilöllisyyden todistamista. Idealisti tietysti kysyy, miksi pitää maksaaa kymppejä todistaakseen olevansa sitä, miksi on syntynyt. Tai miksi maailmassa ylipäätään pitää olla jonkin viranomaisen myöntämä oikeus matkustaa. Realisti lyö nämä pohdinnot kanveesiin jo ensimmäisessä erässä.
Mutta iloitsenpahan siitä, että minulla on paperit plakkarissa. Ruumis, sielu ja domumentti - niistä meidät on tehty. Olen siis taas joitakin vuosia olemassa , mikäli se on papereista kiinni. Ei se oikeasti ole.
Kommentit
Lähetä kommentti