JÄRJESTÖJYRÄ JATKAA

Vaalit on voitettu!

Ammattiliittoni eli Suomen kanttori-urkuriliiton (SKUL) ja Suomen Kirkon pappisliiton (SKPL) muodostaman Kirkon akateemiset – Kyrkans akademiker AKI ry:n valtuuston vaalin tulokset kolahtivat internetiin juhlistamaan helmikuista tiistai-iltaa. Urani ammattiliiton päättävissä elimissä näyttää jatkuvan vuoteen 2017. Siihen se saa sitten jäädäkin. Yhtä Keith Richardsin ja Mick Jaggerin 1970-luvun tuotannon helmeä myötäillen: parempi kävellä ennen kuin laittavat juoksemaan. Mutta se on sitten. Nyt vaalit on voitettu! Kiitos siihen vaikuttaneille.

Järjestöjyrä siis jatkaa. Tämän vuoden istun myös AKI:n hallituksessa, joten alkuun valtuustopestiäni hoitaa varajäsen. AKI:n valtuustoon pääseminen tarkoittaa samalla myös perusliittoni eli Pappisliiton valtuuston jäsenyyttä. Kokoukset pidetään onneksi nipussa.

Olen tyytyväinen. Sain huikeat 19 ääntä. Stephen King –fanille se on hyvä luku. Ja olihan se meidän ehdokaslistan suurin äänimäärä, joten voin melkein röyhistellä.

Surkeat prosentit

Tyytyväisyys kuitenkin karisee ja sen tilalle nousee ihmetys, kun katsoo äänestysprosentteja. Vaikuttamismahdollisuuttaan käytti huomattavasti pienempi joukko kuin edellisissä vaaleissa vuonna 2010. Äänestysprosentti oli Kanttori-urkuriliiton osalta 19,04 (vuonna 2010 32,08)ja Pappisliiton vaaleissa 18,3 (31,70). Koko AKI:n äänestysprosentti oli 19,04 (32,08). Surkeaa suorastaan.

Kun ajattelee kaikkea kirkon kentässä menossa olevaa myllerrystä, minulle on suuri kummastus, miksi oma edunvalvonta kiinnostaa näinkin vähäistä osaa jäsenkunnasta. Vai onko ammattiyhdistystoiminta kuitenkin pohjimmiltaan monille kirkon työntekijöille vieras elementti? Jotenkin hakauksessa perinteisen kutsumusajatuksen kanssa? Tai sitten ihmiset ovat vain niin täynnä töitään ja muutoksia, että äänestäminen vain jää. Kenties siirtyminen sähköiseen äänestämiseen teki tepposensa, vaikka systeemi oli helppo. Jos salasana oli hukassa, uusi jäi ehkä pyytämättä ja ääni antamatta. Turhaan tässä arvuuttelen, mutta ajan suunta huolettaa.

Sopimusjärjestelmän mukaan eletään

Olen aika monta kertaa vastannut ihmettelevään kysymykseen, että ”onko teilläkin ammattiliitto”. Miksipä ei olisi? Onhan kirkko työnantaja siinä missä muutkin ja myös kirkossa on eletty sopimusjärjestelmän mukaan 1970-luvulta lähtien. Tarkasti ottaen ”kirkko” ei kylläkään työllistä juuri ketään, vaan erilliset seurakunnat. Työmarkkina-asiat kirkko hoitaa kuitenkin keskitetysti Työmarkkinalaitoksensa kautta, vaikka päätösvaltaa onkin siirtynyt aiempaa enemmän seurakuntiin.

Toisaalta on aika jännä ajatus, että kirkko ja sen työntekijät ovat sopimusasioissa vastapuolilla. Kirkko ja pappi voivat päätyä napit vastakkain. Lakkoa siitä ei oikein saa kasattua, kun aika suuri osa papin työstä on sellaista, mikä pitää hoitaa joka tapauksessa. Ei sielunhoitaja voi sanoa apua hakevalle, että on lakossa. Ei oikein edes juovansa nyt kahvia.

Mutta olkoot vaivaiset 19 ääntä ja 18,3 prosenttia. Valtakirja uudelle kaudelle on kuitenkin taskussa. Edessä on suurelta osin tavallisia kokouksia, varsin kohtuullisia kokouspalkkioita, ja jos hyvin käy voi päästä valtuustokauden lopulla oikein risteilylle.  Väheksyä ei voi sitä, että liiton toiminnassa mukana oleminen johtaa väistämättä monenlaiseen verkostoitumiseen – myös sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei muuten olisi juurikaan yhteyksiä.. Mutta ennen kaikkea ja ihan oikeasti tarjolla on mahdollisuus edistää oman ammattikuntansa asioita. Ja kirkkomuusikoiden, noiden rakkaitten kanssakulkijoiden, siinä sivussa. Siitä me tykkäämme, me siihen soppaan pudonneet.