VOIKO VAKAUMUKSEN VALITA KUIN KRAVATIN?

” Iso kysymys puhuttaessa lapselle jäävästä valinnan vapaudesta on minulle kuitenkin se, voiko vakaumuksen tai uskonnollisen sitoutuneisuuden ylipäänsä valita. Oman kokemukseni pohjalta en ole tästä ollenkaan varma.”

Kaste harkinnassa

YLE uutisoi helmikuun alussa (4.2.), että kastettujen osuus Suomessa syntyneistä lapsista on laskussa, erityisesti suurissa kaupungeissa. Mitenpä voisi ollakaan toisin, kun kirkkoon kuuluvien prosentuaalinen osuus laskee. Ilmiöön liittyy kuitenkin myös se, että osa seurakuntaan kuuluvista vanhemmistakin harkitsee lapsensa kastamista eri tavalla kuin aikaisemmin ja myös harkintansa jälkeen päättää jättää lapsen kasteen toimittamatta.

Kirkon tiedotuskeskuksen vt. johtaja Hanna Salomäki kertoo YLE:n uutisessa, että yleisin syy kastamattomuudelle on se, että vanhemmat haluavat jättää lapselle vapauden valita itse uskonnollisesta sitoutumisestaan, kertoo Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki. ”Olemme tulleet nyt niihin sukupolviin, jotka erikseen päättävät, kuulutaanko kirkkoon, jatketaanko jäsenenä vai ei”, hän toteaa.

Uutinen herätti minussa halun sanoa jotakin. Käytän vapauttani ja valitsen puhumisen täysin subjektiivisesti, omasta kokemuksestani käsin.

Nuoruuteni patoja

On hyvä, että ihmisillä on mahdollisuus valintoihin. Toisaalta ymmärrän ajatuksen, että lapselle jätetään mahdollisuus itse päättää. Muistan, miten vieras ajatus oli itselleni, kun vuokraisäntäni kysyi minulta syksyllä 1982, että ”oletko isäsi jalanjäljillä uravalinnassasi”. Vanhempani osasivat onneksi olla sotkeutumatta ammatinvalintaani. Mutta mietin, missä menevät tässä kohdin vapauden rajat. Esimerkiksi tuohon ammatinvalintraani liittyen: vanhempani eivät totisesti ohjailleet sitä, mihin haen lukion jälkeen, mutta olivatpa kuitenkin istuttaneet minuun näkemyksen, että opiskeleminen kannattaa. Myös yliopistoon hakeutuminen oli arvossaan näiden sukujensa ensimmäisen polven korkeakoulutettujen mielissä, ja tämän asenteen he häikäilemättömästi siirsivät minuun.

Ylen uutisessa pastori Kristiina Hyppölä toteaa: ”Me vanhemmat teemme omien lastemme puolesta aika monenlaisia päätöksiä alkaen siitä, millaisia elämäntapoja me opetamme, millaista ravintoa syömme ja harrastetaanko liikuntaa ja kulttuuria”, ja jatkaa: ”Minun mielestäni vakaumusta ei voi irrottaa kaikesta muusta siitä, mitä vanhemmat omille lapsilleen opettavat.”

Kotini ei ollut erityisen uskonnollinen. Kirkollinen urani alkoi vuonna 1969 Tampereen Uudenkylän seurakuntatalon päiväkerhosta. Sittemmin kävin poikakerhoa Veisussa. 1976 olimme retkellä Lahdessa ja kävimme suurmäen tornissa. Rippikoulun jättäminen väliin ei olisi varmaankaan tullut kysymykseen, vaikka itse en ollut siitä lähtökohtaisesti hirveän innostunut. Oltiin aika tavallisia suomalaisia. En ole koskaan ollut kitkerä siitä, että minulle pidettiin pienenä ristiäiset. Siitä joskus olin, että kukaan ei opettanut minulle iltarukousta.

Jotenkin arvot olivat läsnä oman lapsuuskotini elämässä. Vaikka kirkossa ei käyty, aamuhartaus kuului kodin äänimaisemaan. Varmaankin osittain siksi, että sen jälkeen tulivat uutiset.  TPV:n junioritoimintaa meillä vähän epäiltiin, kun pelättiin sen tekevän minusta väärän aatteen miehen. Ei se tehnyt, ainakaan heti. Baskikirjailija Bernardo Atxakaa mukaillen: putosin vasta monta vuotta myöhemmin pataan, jossa keitettiin epäilyttäviä kirjoja.

Vuonna 1978 päädyin mukaan (nyttemmin lakkautetun ja Tampereen kirkolliseen Southern Comfortiin liitetyn) Viinikan seurakunnan nuorisotoimintaan. Siellä oli hyvä olla. Totta kai kuva papin työstä näyttäytyi siellä kutakuinkin epärealistisena niin kuin seurakuntalaiselle aina. Eihän tämä näe piiloon jäävää puolta työstä. Mutta kaiketi se oli kattiloita, joissa muhi päätökseni hakeutua teologisten opintojen pariin. Kun eräs nuoruudenystäväni totesi, että ”teologinen tiedekunta on paikka, jossa opetetaan ensimmäiseksi, että Raamattu on satukirja, johon ei kannata uskoa”, totesin heti kohta mielessäni, että sinne.  Matka laajeni sittemmin valtiotieteiden pariin. Se liittyy edellä mainittuun pataan putoamiseen, mutta ei siitä tässä sen enempää.

Merkittävää tässä on se, että vanhempani eivät asettuneet poikkiteloin myöskään seurakuntanuoruudelleni, vaikka isäukko joskus totesi, että ”älä saarnaa”. Olin nimittäin nuorena oikeassa niin kuin nuorena yleensä ollaan.

Kun mietin omaa henkistä rakennettani, en välty ajatukselta, että kovasti uskovaisessa kodissa minusta olisi varttunut vähintäänkin agnostikko. Samalla logiikalla, kun lapsuuttani värittänyt porvariston hillitty charmi on tehnyt minusta monessa kohdin tien toisen puoliskon kulkijan. Onneksi vanhempani olivat juuri ne ihmiset, jotka olivat.

Onko joulupukki olemassa?

Olen itse kasvattanut kolme kansalaista aikuisiksi. Tai ainakin he ovat nyt aikuisia. Heidät on kastettu pienenä, heille on opetettu iltarukous ja se, että meidän kodin joulu- ja pääsiäisperinteisiin kuuluu kirkossa käyminen. Hyvää ja turvallista lapsuutta yritin heille parhaan ymmärrykseni mukaan luoda. Heidän nykymielipiteensä ja -asenteensa eivät ole enää minun asiani. Niin kuin ei ole ollut heidän ammatinvalintansa tai se, mennäkö armeijaan vai siviilipalveluun tai kenen kanssa kimppaantuvat.

Joskus lasteni ollessa vielä pieniä, he kysyivät minulta, uskonko joulupukkiin. Sanoin, että en, mutta etten myöskään kiellä heitä uskomasta. Epäilyni ei mitenkään hillinnyt heidän pukkiuskoaan, vaan he pyrkivät käännyttämään minutkin siihen varsin järkiperäisillä argumenteilla.

Kielsin uskoni joulupukkiin, koska halusin olla lapsilleni rehellinen. Vakavammissa vakaumuksen kysymyksissä olen ajatellut, että lapsillani on ollut oikeus tietää, mihin heidän isänsä uskoo. Samoin katson, että minulla ei ole ollut mitään syytä piilotella sitä, miten ajattelen yhteiskunnasta ja siitä, kenen puolia siinä tulee pitää. Liityn siihen kasvatukselliseen ajatukseen, että lapsella on oikeus liittyä siihen perinteeseen, joka hänen kodissaan on. Ja kyllä he omat valintansa osaavat tehdä vanhemmistaan huolimatta, sitä en pelkää.

Pilkullinen vai raidallinen?

Iso kysymys puhuttaessa lapselle jäävästä valinnan vapaudesta on minulle kuitenkin se, voiko vakaumuksen tai uskonnollisen sitoutuneisuuden ylipäänsä valita. Oman kokemukseni pohjalta en ole tästä ollenkaan varma. En pysty mieltämään maailmaa karkkihyllynä, josta voi poimia sitä tai tätä.

Jos mietin omia uskonnollisia ja elämänkatsomuksellisia valintojani, joudun toteamaan, että kristillinen usko ei ole minulle valinta. Itse asiassa en olisi nuorena halunnut päätyä uskomaan. Mutta kun päädyin ja siinä koukussa killun vieläkin. Pääni ei tarvitse jumaluuksia, kykenen selittämään maailmaa riittävästi ilmankin. En myöskään ole koskaan ymmärtänyt ajatusta, että ihminen luo jumalan omien toiveidensa projektiona. Minusta elämä olisi paljon helpompaa, jos Jumalaa ei olisi. Edes ajatus iankaikkisesta elämästä ei kiinnosta minua kokopäiväisesti. Mutta kun en voi uskoa, että Jumalaa ei ole. En pysty valitsemaan niin.

Sama pätee soveltaen itseeni myös yhteiskunnallisissa näkemyksissäni. En voi kilpailuttaa erilaisia ajatusmalleja ja valita niistä itselleni sopivinta. Jos joku voi, niin valitkoon. Minä en voi enkä osaa.

Kravatin kykenen jotenkin valkkaamaan - sen kerran, kun minun on pakko itseni sellaiseen hirttää.