”KORJAA!”
Kerran vielä, vanha roisto?

 

”Lusin kuudetta ja viimeistä luokkaa Koikkarin Känsälässä. Innsbruckissa hiihdetään kilpaa.”

 On alkuvuosi 1976. Lusin kuudetta ja viimeistä luokkaa Koikkarin Känsälässä. Innsbruckissa hiihdetään kilpaa. Olemme kokoontuneet isolla joukolla  koulun juhlasaliin, jonka etuosassa könöttää mustavalkoinen televisio. Mitään suuria screenejä ei tuohon aikaan ole, joten tihrustamme kuvasta sen, mitä näemme. Anssi Kukkonen selostaa.

”Eikä kukaan hiihdä Suomen joukkuetta kiinni.”

 Meneillään on miesten 4 x 10 kilometrin hiihto. Neuvostoliittolaisen side pettää ensimmäisellä osuudella. Suomen Matti Pitkänen jää jonnekin ruuhkautuvaan massaan ja kärki näyttää karkaavan. Hänen jälkeensä ladulle lähtee meikäläisistä Juha Mieto. Kurikkalainen hiihtää hurjasti, ajaa kärjen kiinni ja riuhtoo sen päälle hyvänlaisen etumatkan perässähiihtäjiin. Tullaan toiseen vaihtoon. Mieto lyö Pertti Teurajärveä selkään ja lentää itse turvalleen lumelle. Hän on hiihtänyt ja toinen jatkaa. Eikä kukaan hiihdä Suomen joukkuetta kiinni. Piponsa ladulle viskonut ankkuri Arto Koivisto tuo Suomen maaliin voittajana ajassa 2.07.59.72.

Pari vuosikymmentä myöhemmin kerron Juha Miedolle kotikyläni K-marketilla  muistavani hänen urheilu-urastaan parhaiten tämän olympiaviestin toisen vaihdon.  Minoon ny hiihtäny, notta mene sinä.

Tämä kansakouluaikainen  penkkiurheilumuisto palautuu mieleeni nyt, kun olen käynyt läpi joitakin isäni Jouni Paarlahden (s. 1936) papereista löytyneitä vielä julkaisemattomia runoja. Isäni on ollut tietokirjailija ja kirjoittanut siinä sivussa vaivihkaa kasan lyriikkaa, josta olen toimittanut kokoelman Niin minä maa sinua rakastin (2014) ja lisäksi isäni runoja sisätyy toimittamaani Palstakirjaan (2016), hänen 80-vuotispäiväkseen kokoamaan kirjaan neljän polven istutuksia. Ja sitten on vielä Pihkan tuoksu, toukat ja kesä: viisi laulua elämänpuusta (2018), nippu isäni säveltämää ja sanoittavaa musiikkia lisättynä muutamalla vielä näkösällä olleella runolla. Toimittaessani sitä kesällä 2018 elin läpi liki pohjatonta haikeutta: tämä olisi viimeinen projekti isäni kanssa. Niin se oli ja hänen osuutensa siinä oli jo hyvin pieni. Mutta nyt käsissäni olevien julkaisemattomien tekstien kanssa kysyn, että vieläkö kerran, vanha roisto?

Mielessäni on, että kokoaisin isäni tekstit nyt yksiin kansiin. Hänen oman kokoelmansa, Palstakirjan osuudet, laululyriikan ja vielä julkaisemattomista ne, jotka kannattaa julkaista. Niitä on. Panen tämän tähän blogiin varmistaakseni, että ryhdyn oikeasti työhön. Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. Asetellaan hahlo niille kohdin.

 ”Jotta Rooma sittenkin eläisi.”

 Paperipinossa on muun muassa pitkä runo, jonka isäni on kirjoittanut Italiassa, Villa Lantessa. Päiväys puuttuu, mutta tuolloin on ollut vuoden  1982 kesä. Isä oli silloin Villa Lantessa – en oikeastaan tiedä, miksi! Muistan, miten hän kertoi, miten heidän seurueensa oli katsonut samaan aikaan Barcelonassa pelattua jalkapallon maailmanmestuusturnauksen loppuottelua, jossa olivat vastakkain Italia ja Länsi-Saksa. Italian tehdessä maalin oli kuulunut, kuinka  koko Rooma oli mylvinyt. Ottelun päätyttyä Italian voittoon 3-1 ei ollut tullut mieleenkään lähteä ulos hotellista, sen verran hengenvaaralliselta meno kaupungilla torvia huudattavine fiateineen oli vaikuttanut. Runo on vaikuttava – ja siinä on yksi erityisen pysäyttävä kohta: marginaaliin kirjoitettu sana KORJAA!

 Isäni on tehnyt riveille lyijykynällä  kaksi korjausta.  Mitä muuta hän on ajatellut korjattavaksi, en tiedä. Ja kun en voi enää kysyä. Isä elää, mutta sanani eivät häntä tässä tavoita. Sen aika on ohi, meidät on hiihdetty kiinni.  Kun mietin, miten edetä, ajattelen, että silloin joskus, kun olin vielä kasvatettavissa, isäni varmaankin yritti ohjata minua kykyyn tehdä ratkaisuja, toimimaan parhaaksi katsomallani tavalla ja vastaamaan siitä, mitä teen. En itse tunnista tekstistä korjaamisen tarvetta, paitsi sen, että jättäisin nuo isäni lyijykynämerkinnät ottamatta huomioon. Kyllä tämä teksti käsistäni lähtee tekijälleen uskollisena, niin ajattelen.

Viestihiihtäjä on tullut osuutensa päätökseen ja sanonut, että minoon ny hiihtäny, notta mene sinä. Jotta Rooma sittenkin eläisi. Runoa ei ole hiihdetty kiinni.