LOKAKUUN PUTKEEN

"Ilmiön nimi on elämä"

On aika solahtaa lokakuun putkeen. Jostain syystä tähän d-duuriin transponoituun ajankohtaan on kasautunut elämääni vaikuttaneita merkkipäiviä. Koska minulla ei ole lipputankoa, en kuitenkaan liputa, vaikka tämän maan kansalaisena minulla olisi siihen oikeus silloin, kun katson aihetta olevan.

14.10.

Lokakuun neljästoista on Tarton rauhansopimuksen vuosipäivä. Tuossa asiakirjassa määritettiin ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen rajat. paperi allekirjoitettiin nimensä antaman viitteen mukaisesti Tartossa 14.10.1920. Olen käynyt kyseisessä talossa kaljalla, mutta siitä olen kertonut toisaalla.

Suomen tasavalta on juhlistanut tätä päivää kautta vuosien perusteellinen vaivihkaisesti. Tänä vuonna satavuotisjuhla varmaan jotenkin noteerataan. Kyseessä ovat kuitenkin rajat, joita isot isät ja äidit viime sodissa puolustivat.Päivää voi siis halutessaan viettää hyvinkin isänmaallisissa aatoksissa. Näin aion myös tehdä. Koska olen siinä hyvässä osassa, että minulla on työtä, menen töihin ja maksan siitä saamastani palkasta verot. Maksan karhulle  hilkut myös siitä, että pääsen työpaikalleni, samoin elintarvikkeista ja muista elämisen tarpeista, jotka tukevat olemistani tänä päivänä. En äkkiä keksi sen isänmaallisempaa asiaa kuin verojen maksaminen. Se päihittää minusta esimerkiksi Finlandian hoilaamisen jääkiekko-ottelussa hämäläisnumeroin.  

Oikeasti 14.10. ei tietenkään aloita lokakuun putkeani yhteiskunnallisten seikkojen takia, vaan siksi, että syntymäpäiväni sattuu samalle lyömälle. Siinä ei sinänsä ole sen kummempaa onnittelemista, paitsi että jonkinlaista onneakin olen tarvinnut selvitäkseni näihin aikoihin. Vuodet tuntuvat ruhossa ja eletyt päivät pään sisällä niin hyvässä kuin pahassa. Ilmiön nimi on elämä.

17.10.

Seuraava pysäkki putkessa on 17.10. Tänä vuonna täyttyy 33 ajastaikaa minun ja Tampereen likan keskinäistä elatusvelvollisuutta. Aikaan on mahtunut kaikenlaista. Olemme nähneet lasten syntyvän ja kasvavan,  Joe Bonamassan soittavan sähkökitaraa ja Rolling Stonesin vetäisevän Gimme Shelterin. Kuulleet radiosta Janajevin juntan kaatuneen ja Oulun  Kärppien voittaneen Tapparan jääkiekkofinaalissa (Tampereen likka esteli minua tuulettamasta riemuani liikennelaitoksen bussissa Keskustorilta vähän Pispalanharjulle päin). Olemme olleet sekaisin huolesta toistemme takia ja yhtä Äänisen aalloilla. Ja paljon muuta. Ilmiön nimi on elämä.

Tällekin päivälle löytyisi toki historiallinen nimittäjä – Lokakuun 17. päivän liitto  oli venäläinen konservatiivinen poliittinen liike tsaarien aikaan. Hienosti kai puhutaan oktobristeista. Oma avioliittoni on kyllä vaikuttanut elämääni onneksi enemmän kuin esimerkiksi Venäjän väliaikainen hallinto vuonna 1917, jossa oktobristien kärkihahmot olivat mukana.

28.10.

Vielä ennen kuun vaihtumista tulee vastaan ordinaationi eli pappisvihkimykseni vuosipäivä 28.10. Virkaikeen kantamista tulee sitäkin kuluvana vuonna täyteen 33 vuotta. Joskus olen juhlistanut tätäkin päivää. Vuosi vuodelta into hehkutteluun on laimentunut. Ehkä sillä on yhteytensä siihen, että olen jossain kohdin selkeästi ymmärtänyt, että työ on takavuosina haukannut liian suuren osan minusta ja elämä tullut sen myötä paikoin ryöstöviljellyksi. Isällä oli liian usein töitä, kun omilla lapsilla oli jotain tärkeää. Nykyisessä tehtävässäni olen kotoisessa olossa, kun on mahdollisuus huomattavan paljon olla ihmisten kanssa, eikä varsinkaan tarvitse tuottaa minkään sorttista viihdettä. Ja kun olen iässä, jossa ymmärrän, että vanhat virret tai Raamatun Psalmit ovat monta kertaa viisaampia kuin omat syvällisyyteni. Jos tätä saan tehdä, teen viimeisen työvuosikymmenenikin. Tähänastinen on mennyt nopeasti, niin menee seuraavakin kymppi, jos on tullakseen. Enkä usko, että minulla tulee olemaan jskus mahdollisesti eläkkeelle siirtyessäni mitään vaikeuksia päästää irti ja kadota kaupungin vilinään.  Ilmiön nimi on elämä.

”Kyllä näilläkin yksi kuu täyttyy.”

Tuohon väliin toki saisi ujutettua vielä päivämäärän 19.10. Sen merkinnän kohdalla valmistuin ensimmäisen kerran yliopistosta vuonna 1987. Istuimme opiskelukaverini Sampo Kujalan kanssa jossain portailla syömässä kakkua teologisen tiedekunnan silloisissa tiloissa. Jokin muukin vuosipäivä vielä pyrkii mieleen, mutta se saa olla.

 Kyllä näilläkin yksi kuu täyttyy. Ihan Paarlahden leveydeltä.