Siirry pääsisältöön

 

MURRON JÄLKEEN

 ”Tehdyn miettiminen saa minut näyttämään mustavalkoiselta.”

 Viime päivien uutinen rikollisesta murtautumisesta terapia-asiakkaitten arkaluontoisiin tietoihin on ollut vavahduttava. Tiedän, että en voi tietää, miltä sen kohteeksi joutuneesta ihmisestä tuntuu. Kuuntelen, jos joku haluaa asiasta kanssani puhua. Jonkin kalpean aavistuksen uskon tavoittavani, kun muistelen syksyä 2018, jolloin olin hajalle ammuttuna aivotapahtuman jäljiltä. Toimintakykyni oli säilynyt kutakuinkin ennallaan, mutta pääni sisällä suuri osa asioista oli vinksin vonksin. Olin äärimmäisen haavoittuvainen sen suhteen, mitä ympärilläni tapahtui, mistä ja miten puhuttiin. Joinkin kohdin olen sitä vieläkin.

 ”Ei sellaiseen voi kuin yksinkertaisesti sanoa, että voi saatana.”

 Tuolloin(kin), toissa syksynä, liikkeellä oli kaikenlaisia hämärähankkeita. Tuli muun muassa näitä sähköposteja, joissa joku uhkasi lähettää arkaluonteista videokuvaa tuttavilleni ja ties mitä. Aika monihan näitä sai. Järkeni sanoi, että kysymys oli huijausyrityksistä niin kuin julkisuudessakin todettiin, mutta muistan, miten tällainen toiminta tuntui tuolloin erityisen raskaalta.   Ajatus, että joku yrittää luikerrella jotenkin nahkoihini yhdistyneenä tietoisuuteen omasta haavoittuvuudesta oli raskas kantaa. Näin siis, vaikka kyse ei ollut mistään todellisesta uhkasta tai siitä, että minulla olisi ollut oikeasti syytä olla huolissani. Paheitteni kirjo on ikäni ollut laaja niin kuin se ihmisellä tapaa  olla, mutta esimerkiksi nettipornosivustot eivät ole koskaan sisältyneet siihen. Mietin muistumieni pohjalta, miten raskaalta nyt esillä olleen tietomurron kohteena olevista voikaan tuntua. Heissä on monella tavoin haavoittuneita kanssakulkijoita.  Tehdyn miettiminen saa minut näyttämään mustavalkoiselta. ”Tehdyn”, ei ”tapahtuneen”. Tässä ei ole vain sattunut asioita, vaan joku on saanut niitä aikaiseksi.  Ei sellaiseen voi kuin yksinkertaisesti sanoa, että voi saatana.

"Tehdyn miettiminen saa minut 
näyttämään  mustavalkoiselta."

 Kirjoitan tätä tekstiä taloni kellarikerroksen työtilassa, jonka sain kesällä  vihdoin siivottua käyttökuntoon. Huoneeseen oli sedimentoitunut kaikenlaista tavaraa ja kaikenlaisia papereita. Puhdistustyöni ei käynyt nopeasti. Sitä hidasti mm. se, että jatkuvasti tuli vastaan dokumentteja, joita ei voinut tuosta vain laittaa paperinkeräykseen. Vakuutusasiakirjoja, verotustietoja, pankin kuponkeja, terveydenhuollon laskuja… Niissä oli sellaista tietoa, joka ei kuulu roskalavoille. Jäin miettimään, miten paljon vuosien mittaan on esimerkiksi kylvetty ihmisten henkilötunnuksia ympäri maailmaa. Nykyään tämä on onneksi vähentynyt ja paperitulosteita pörrää vaivoina vähemmän kuin ennen – ja uhka väijyy samalla sähköisten verkkojen turvallisuudessa.

 ”Mutta jotenkin näissä kohdin elämää mieleen hiipii kaipuu joskus toteutuvasta oikeudesta.”

 Ainahan voidaan lauleskella, miten elämä on ihanaa, kun oivaltaa ja maailma kaunis paikka, mutta  monta kertaa tulee mieleen todeta, että höpö höpö. Murron jälkeen ei ole poutasää. Ympärilläni on varmasti kaunista ja hyvää, mutta myös mätää ja pimeää. Mitään takuita ei myöskään ole sille, että paha saisi ansionsa mukaan, saattaa se saada palkinnonkin. Ajatus taivaasta ja helvetistä ja sitä kautta kerran istuttavista viimeisistä käräjistä on monen mielestä brutaali, lapsellinen tai muuten vain puppua. Mutta jotenkin näissä kohdin elämää mieleen hiipii kaipuu joskus toteutuvasta oikeudesta. Että näille nyt hyökkäyksen kohteeksi joutuneille ihmisille tehdään vielä oikeutta. Että joku  maksaa haavoista, joita nyt lyödään. Eikä kieleni heitä tässä viittaussuhteitten osalta: hyökkäyksen kohde ovat viime kädessä ne ihmiset, joiden tiedot nyt ovat vuotaneet väärään käteen, ei tässä pahiten kärsi mikään organisaatio tai yritys.

 ”Ajatus helpottaa.”

Kristillisen teologian mukaan Jumalan armo peittää syntien paljouden. Siis loogisesti ajateltuna myös sen, mitä tietomurron takana ollut taho on tehnyt. Aika ihme juttu. Ehkä niin, ehkä niin. Asia ei ole onneksi minun tuumailuistani kiinni. Tyydyn ajattelemaan M.A. Nummisen vanhan laulun innoittamana,  että jos kaiken takana on mies, toivottavasti häneltä jäävät edes munat vetoketjun väliin. Ajatus helpottaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä