Siirry pääsisältöön

 

MURRON JÄLKEEN

 ”Tehdyn miettiminen saa minut näyttämään mustavalkoiselta.”

 Viime päivien uutinen rikollisesta murtautumisesta terapia-asiakkaitten arkaluontoisiin tietoihin on ollut vavahduttava. Tiedän, että en voi tietää, miltä sen kohteeksi joutuneesta ihmisestä tuntuu. Kuuntelen, jos joku haluaa asiasta kanssani puhua. Jonkin kalpean aavistuksen uskon tavoittavani, kun muistelen syksyä 2018, jolloin olin hajalle ammuttuna aivotapahtuman jäljiltä. Toimintakykyni oli säilynyt kutakuinkin ennallaan, mutta pääni sisällä suuri osa asioista oli vinksin vonksin. Olin äärimmäisen haavoittuvainen sen suhteen, mitä ympärilläni tapahtui, mistä ja miten puhuttiin. Joinkin kohdin olen sitä vieläkin.

 ”Ei sellaiseen voi kuin yksinkertaisesti sanoa, että voi saatana.”

 Tuolloin(kin), toissa syksynä, liikkeellä oli kaikenlaisia hämärähankkeita. Tuli muun muassa näitä sähköposteja, joissa joku uhkasi lähettää arkaluonteista videokuvaa tuttavilleni ja ties mitä. Aika monihan näitä sai. Järkeni sanoi, että kysymys oli huijausyrityksistä niin kuin julkisuudessakin todettiin, mutta muistan, miten tällainen toiminta tuntui tuolloin erityisen raskaalta.   Ajatus, että joku yrittää luikerrella jotenkin nahkoihini yhdistyneenä tietoisuuteen omasta haavoittuvuudesta oli raskas kantaa. Näin siis, vaikka kyse ei ollut mistään todellisesta uhkasta tai siitä, että minulla olisi ollut oikeasti syytä olla huolissani. Paheitteni kirjo on ikäni ollut laaja niin kuin se ihmisellä tapaa  olla, mutta esimerkiksi nettipornosivustot eivät ole koskaan sisältyneet siihen. Mietin muistumieni pohjalta, miten raskaalta nyt esillä olleen tietomurron kohteena olevista voikaan tuntua. Heissä on monella tavoin haavoittuneita kanssakulkijoita.  Tehdyn miettiminen saa minut näyttämään mustavalkoiselta. ”Tehdyn”, ei ”tapahtuneen”. Tässä ei ole vain sattunut asioita, vaan joku on saanut niitä aikaiseksi.  Ei sellaiseen voi kuin yksinkertaisesti sanoa, että voi saatana.

"Tehdyn miettiminen saa minut 
näyttämään  mustavalkoiselta."

 Kirjoitan tätä tekstiä taloni kellarikerroksen työtilassa, jonka sain kesällä  vihdoin siivottua käyttökuntoon. Huoneeseen oli sedimentoitunut kaikenlaista tavaraa ja kaikenlaisia papereita. Puhdistustyöni ei käynyt nopeasti. Sitä hidasti mm. se, että jatkuvasti tuli vastaan dokumentteja, joita ei voinut tuosta vain laittaa paperinkeräykseen. Vakuutusasiakirjoja, verotustietoja, pankin kuponkeja, terveydenhuollon laskuja… Niissä oli sellaista tietoa, joka ei kuulu roskalavoille. Jäin miettimään, miten paljon vuosien mittaan on esimerkiksi kylvetty ihmisten henkilötunnuksia ympäri maailmaa. Nykyään tämä on onneksi vähentynyt ja paperitulosteita pörrää vaivoina vähemmän kuin ennen – ja uhka väijyy samalla sähköisten verkkojen turvallisuudessa.

 ”Mutta jotenkin näissä kohdin elämää mieleen hiipii kaipuu joskus toteutuvasta oikeudesta.”

 Ainahan voidaan lauleskella, miten elämä on ihanaa, kun oivaltaa ja maailma kaunis paikka, mutta  monta kertaa tulee mieleen todeta, että höpö höpö. Murron jälkeen ei ole poutasää. Ympärilläni on varmasti kaunista ja hyvää, mutta myös mätää ja pimeää. Mitään takuita ei myöskään ole sille, että paha saisi ansionsa mukaan, saattaa se saada palkinnonkin. Ajatus taivaasta ja helvetistä ja sitä kautta kerran istuttavista viimeisistä käräjistä on monen mielestä brutaali, lapsellinen tai muuten vain puppua. Mutta jotenkin näissä kohdin elämää mieleen hiipii kaipuu joskus toteutuvasta oikeudesta. Että näille nyt hyökkäyksen kohteeksi joutuneille ihmisille tehdään vielä oikeutta. Että joku  maksaa haavoista, joita nyt lyödään. Eikä kieleni heitä tässä viittaussuhteitten osalta: hyökkäyksen kohde ovat viime kädessä ne ihmiset, joiden tiedot nyt ovat vuotaneet väärään käteen, ei tässä pahiten kärsi mikään organisaatio tai yritys.

 ”Ajatus helpottaa.”

Kristillisen teologian mukaan Jumalan armo peittää syntien paljouden. Siis loogisesti ajateltuna myös sen, mitä tietomurron takana ollut taho on tehnyt. Aika ihme juttu. Ehkä niin, ehkä niin. Asia ei ole onneksi minun tuumailuistani kiinni. Tyydyn ajattelemaan M.A. Nummisen vanhan laulun innoittamana,  että jos kaiken takana on mies, toivottavasti häneltä jäävät edes munat vetoketjun väliin. Ajatus helpottaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp