Siirry pääsisältöön

HILJAISTA JA VIHREÄÄ

En aio kirjoittaa loma-asioista tätä tekstiä enempää. Tämä on palvelulupaus.”

 

Vihreää

Tuli kesäkuu ja vihreä. Kuulun siihen etuoikeutettujen joukkoon, joiden on mahdollista nauttia palkallisesta vuosilomasta. Voisin kitistä, että nyt on toinen kesä putkeen ilman yhteisiä vapaaviikkoja puolison kanssa – kesällä 2020 ne söi korona, nyt lomakierto. Mutta miksi minä siitä narisisin, ei se asiantilaa muuttaisi mihinkään ja nautitaan nyt tästä näin. Kesällä 2004 lopetin radion aamuhartauksien kuuntelemisen työmatkoilla, kun minusta tuntui, että päivästä päivään niissä väännettiin veiviä, miten elämme nyt loma-aikaa. Eivät olleet tuolloin minua varten, kun minulla ei sinä kesänä ollut  lomaa . Asia otti päähän ilman toistuvia hengellisiä harjoituksiakin.

En aio kirjoittaa loma-asioista tätä tekstiä enempää. Tämä on palvelulupaus.

Pyrin olemaan ohjelmoimatta itseäni vapaa-aikanani. Yhtäältä näin on hyvä, toisaalta mietin ajoin päinvastaista. Syksyn 2018 aivotärsky on jättänyt minuun jälkensä niin, että huomaan aiempaa herkemmin kanssani painiin käyvän henkisen matalapaineen usein odottavan tilaisuuttaan kyläilyyn joutilaisuudessa. Kaikki on hyvin, kun jotakin on kesken. Valmiin hetken jälkeen voi käydä huonosti.  Tästä huolimatta olen nyt nauttinut mihinkään askareeseen kutsumattomien arkiaamujen hitaudesta ja ennen kaikkea hiljaisuudesta. Siitä, että voin juoda aamukahvini rauhassa, kuulostella ympäristön ääniä sen verran kuin niitä kantautuu korviin. Todeta sitten, että jaha, lähteä poikkaisemaan nurmen tai kellariin työpöydän ääreen omien tekstien pariin. Ja talossa kyllä riittää kaikenlaista tekemistä, jos viitsin ottaa sen tingin. Ja kirjoittajalla on onneksi aina jotakin suunnitteilla. Olen pikkuhiljaa aloitellut tällä viikolla taustatyötä yhteen kirjahankkeeseen ja tehnyt vaihtoehtoisia tekstejä käsikirjoitukseen Haapamäen radasta siltä varalta, että sille jotakin joskus vielä teen.

”Mutta elän nyt hiljaisuudesta. Siitäkin huolimatta, että tiedän matalapaineen väijyvän jossain siellä.”

Talo on tyhjä ylimääräisistä äänistä. Kotimme on kaiken kaikkiaan rauhallinen paikka – meillä ei ole koskaan televisio päällä, jollei joku sitä ihan oikeasti katso. Radio ei täytä tilaa ohjelmavirralla. Arkisen hiljaisuuden keskellä huomaan kaipaavani nyt oikeastaan vain yhtä: koiran tassuttelua ja uneliaita huokauksia. Jahvetti Puutiainen on ollut poissa jo liki puolitoista vuotta, mutta niin vahvasti se oli 15 vuotta osa elämääni, että jotenkin sen läsnäolon puuttuminen edelleen tulee monessa vastaan. Mutta elän nyt hiljaisuudesta. Siitäkin huolimatta, että tiedän matalapaineen väijyvän jossain siellä. Sain tästä muistutuksen alkuviikosta, kun törmäsin yhteen kirjoittamiseen liittyvään vastoinkäymiseen, joka ei välttämättä edes ole sellainen. Se kuitenkin ehti toimia triggerinä sen verran, että sisälläni alkoi kehkeytyä halu vetäytyä käsillä olleesta hankkeesta ja todeta jotain tunkista ja sen pitelemisestä. Mutta sitten leikkasin lopun nurmen ja sillä se.

Nyt  olen siis hiljaa kellarissa. Mielessäni soi kiitosvirsi ja ulkona on vihreää.

 

 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se ...
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matka...
JÄMINKIPOHJA BOOGIE   – JUICE LESKISEN KARU ENNUSTUS Nilsiäläinen Antti Heikkinen sai hiljattain julki liki viisisataasivuisen Juice Leskisen (1950-2006)   elämäkerran Risainen elämä   (Siltala 2014). Sivuja kirjassa soisi olevan enemmänkin – en ymmärrä miksi teos, jonka suurin lukijajoukko on luultavasti kypsynyt vähintään keski-ikään, pitää laatia näkötestiksi. Rahahan siinä tietysti puhuu. Nyt osa lukunautinnosta haihtuu onnettoman pienen tekstin tihrustamiseen. Kirjan sisältöä pidän ansiokkaana. Tekijä luo kohteestaan silottelemattoman ja juuri siksi mahdolliselta vaikuttavan   kuvan. "Lapsuuteni ääniraitaan kuuluu sahan lajittelijan kolina ja testikuvaan laitoksen järvenlahden yli kajastavat valot." En ole koskaan ollut intomielinen juiceuskovainen, mutta toki digannut hänen musiikkiaan kaikella kohtuudella. Levykokoelmassani on cd:nä vuoden 1974 Per Vers, runoilija -albumi, jonka ostamiseen vaikutti varmasti se, että bändissä on m...