HILJAISTA JA VIHREÄÄ

”En aio kirjoittaa loma-asioista tätä tekstiä enempää. Tämä on palvelulupaus.”

 

Vihreää

Tuli kesäkuu ja vihreä. Kuulun siihen etuoikeutettujen joukkoon, joiden on mahdollista nauttia palkallisesta vuosilomasta. Voisin kitistä, että nyt on toinen kesä putkeen ilman yhteisiä vapaaviikkoja puolison kanssa – kesällä 2020 ne söi korona, nyt lomakierto. Mutta miksi minä siitä narisisin, ei se asiantilaa muuttaisi mihinkään ja nautitaan nyt tästä näin. Kesällä 2004 lopetin radion aamuhartauksien kuuntelemisen työmatkoilla, kun minusta tuntui, että päivästä päivään niissä väännettiin veiviä, miten elämme nyt loma-aikaa. Eivät olleet tuolloin minua varten, kun minulla ei sinä kesänä ollut  lomaa . Asia otti päähän ilman toistuvia hengellisiä harjoituksiakin.

En aio kirjoittaa loma-asioista tätä tekstiä enempää. Tämä on palvelulupaus.

Pyrin olemaan ohjelmoimatta itseäni vapaa-aikanani. Yhtäältä näin on hyvä, toisaalta mietin ajoin päinvastaista. Syksyn 2018 aivotärsky on jättänyt minuun jälkensä niin, että huomaan aiempaa herkemmin kanssani painiin käyvän henkisen matalapaineen usein odottavan tilaisuuttaan kyläilyyn joutilaisuudessa. Kaikki on hyvin, kun jotakin on kesken. Valmiin hetken jälkeen voi käydä huonosti.  Tästä huolimatta olen nyt nauttinut mihinkään askareeseen kutsumattomien arkiaamujen hitaudesta ja ennen kaikkea hiljaisuudesta. Siitä, että voin juoda aamukahvini rauhassa, kuulostella ympäristön ääniä sen verran kuin niitä kantautuu korviin. Todeta sitten, että jaha, lähteä poikkaisemaan nurmen tai kellariin työpöydän ääreen omien tekstien pariin. Ja talossa kyllä riittää kaikenlaista tekemistä, jos viitsin ottaa sen tingin. Ja kirjoittajalla on onneksi aina jotakin suunnitteilla. Olen pikkuhiljaa aloitellut tällä viikolla taustatyötä yhteen kirjahankkeeseen ja tehnyt vaihtoehtoisia tekstejä käsikirjoitukseen Haapamäen radasta siltä varalta, että sille jotakin joskus vielä teen.

”Mutta elän nyt hiljaisuudesta. Siitäkin huolimatta, että tiedän matalapaineen väijyvän jossain siellä.”

Talo on tyhjä ylimääräisistä äänistä. Kotimme on kaiken kaikkiaan rauhallinen paikka – meillä ei ole koskaan televisio päällä, jollei joku sitä ihan oikeasti katso. Radio ei täytä tilaa ohjelmavirralla. Arkisen hiljaisuuden keskellä huomaan kaipaavani nyt oikeastaan vain yhtä: koiran tassuttelua ja uneliaita huokauksia. Jahvetti Puutiainen on ollut poissa jo liki puolitoista vuotta, mutta niin vahvasti se oli 15 vuotta osa elämääni, että jotenkin sen läsnäolon puuttuminen edelleen tulee monessa vastaan. Mutta elän nyt hiljaisuudesta. Siitäkin huolimatta, että tiedän matalapaineen väijyvän jossain siellä. Sain tästä muistutuksen alkuviikosta, kun törmäsin yhteen kirjoittamiseen liittyvään vastoinkäymiseen, joka ei välttämättä edes ole sellainen. Se kuitenkin ehti toimia triggerinä sen verran, että sisälläni alkoi kehkeytyä halu vetäytyä käsillä olleesta hankkeesta ja todeta jotain tunkista ja sen pitelemisestä. Mutta sitten leikkasin lopun nurmen ja sillä se.

Nyt  olen siis hiljaa kellarissa. Mielessäni soi kiitosvirsi ja ulkona on vihreää.