Siirry pääsisältöön

 

KESÄKUUN YHDEKSÄS

"Sitähän sota on: äänilevyjä ja ihmisiä tuhoutuu järjettömästi. "

 

Viimeistään yliopisto-opinnot opettivat minulle , että historia on aivan muuta kuin vuosiluvut sen tarkemmista kalenterimerkinnöistä puhumattakaan. Siitä huolimatta mieleen on jäänyt matkan varrella niin päivämääriä kuin vuosilukujakin. Satuin muun muassa syntymään päivälleen 43 vuotta Tarton rauhan solmimisen jälkeen, mutta siitä olen kirjoittanut toisaalla.

Kesäkuun yhdeksäs on yksi muistiini hitsatuista päivämääristä. En tiedä, onko sen syynä nuoruuden niukin naukin kohtuullinen sotakirjallisuuden lukeminen vai myöhemmät akateemiset opinnot, mutta kuitenkin sen tänäkin kesäkuun yhdeksäntenä noteerasin: 77 vuotta taaksepäin eli 9.6.1944 alkoi Puna-armeijan suurhyökkäys Suomea vastaan Karjalan kannaksella. Tykit alkoivat sylkemisen aamuvarhain. Valkeasaaren lohkolla rytisi. Rautaa oli ilmassa, sitä tuli idästä ja ylhäältä. Tanner tömisi ja jossain varmasti kaatui aitaakin. Oli alkanut ennen näkemätön verileikki ja arvanheitto tämän maan kohtalosta. Isoisilläni ei ollut ollut muutamaan vuoteen aina niin hirveän viihtyisää, mutta nyt elämä muuttui entistä keljummaksi.

"Luulen, että monessa asiassa tekijät ovat yhtäällä ja puhujat toisaalla."

 Suomen rintama oli lopulta ainoa, jossa Puna-armeijan hyökkäys toisen maailmansodan loppuvaiheessa pysäytettiin. Oliko tähän syynä Suomen sisukkuus vai Stalinin kiireet toisaalle, on lopulta yhdentekevää. Pääasia, että se pysähtyi. Vaihtoehtoinen historia on tässä kohdin turhan raskasta ajateltavaa. Isoisät eivät näistä rymyämisensä päivistä niin hirveästi revitelleet. Luulen, että monessa asiassa tekijät ovat yhtäällä ja puhujat toisaalla. Tässäkin.


Ja kesällä 1944 kukat kukkivat niin kuin muinakin kesinä. Moni asia maailmassa kulki kulkuaan, mutta ihmisillä oli meneillään käsittämätön meininki.

Tapasin joskus vuosia sitten ihmisen, joka oli palvellut rintamalottana Valkeeaaren-Lempaalan kohdilla kesällä 1944. Hän kertoi olleensa onnekseen lomalla, kun hyökkäys alkoi. Vanhoille sijoille ei ollut sen jälkeen menemistä. Gramofoni jäi sinne. Hyvän tovin sodan päättymisen jälkeen se yllättäen palautettiin omistajalleen. Yksi levy oli jäänyt ehjäksi.

"Sota on järjetöntä hyvän ja kauniin elämän haaskaamista. Ja sellaisena valitettavan inhimillistä."

Sitähän sota on: äänilevyjä ja ihmisiä tuhoutuu järjettömästi. Ja jotain tai joku säästyy sattumanvaraisesti. Sota on järjetöntä hyvän ja kauniin elämän haaskaamista. Ja sellaisena valitettavan inhimillistä.

Olenko hyvinvointimaan asukkaana velkaa niille ihmisille, jotka tuon 77-vuoden takaisen tulijyränkin pysäyttivät. En ole. En usko, että tällainen ajatus koskaan asusteli isoisienikään päässä. Kunhan minua vähän kasvattivat mieheksi.   Sen sijaan olen velkaa eteenpäin: lapsilleni ja muille jälkeeni tuleville. Niille, joiden kanssa elän tätä maata. Siinä ei ole kysymys puhumisesta, vaan tekemisestä hyvän eteen. Ja asiat, joita vastaan tätä tasavaltaa on puolustettava tulevat vuonna 2021 paljolti muualta kuin kesällä 1944.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä