KATOAVA KAUPPA

”On se ollut niin mukava siinä.”

Kesäkuu 2021 toi tiedon ruovesiläisen Vinhan kirjakaupan todennäköisestä lopettamisesta. Kiinteistö myyntiin, lappu luukulle. Kyyti pikkukylän kirjakaupalle on kylmää. Pitkiä perinteitä ei voi syödä, eikä niillä pysty maksamaan laskuja. Marketit ja isot ketjut, verkkomyynti, julkisten hankintojen valuminen kilpailutuksen kautta toisiin käsiin. Ihmisten muuttunut vapaa-ajan viettäminen. Kaiken päälle korona.  Syitä pienen kirjakaupan lopulle ei tarvitse hakea kaukaa.

 

Vinhan kirjakauppa elokuussa 2016

Vinhan kirjakauppa Ruoveden kirkonkylän pääraitilla on toiminut samassa talossa vuodesta 1931, yritys aloitti toisaalla jo 1903. Pirkanmaalta vanhemman kirjakaupan löytää ainoastaan Vammalasta. Paikallislehden juttu asiasta huokuu alakuloa, mutta myös realismia. Kaupan yhteyteen perustettiin muutama vuosi sitten kahvila ja se on kuulemma ollut menestys. Mutta kukaan ei mahda mitään sille, että elämää pursuava mökkipitäjä kuolee talvikaudeksi pystyyn ja silloin turvaväleistä ei tarvitse kylän keskustassa juurikaan kantaa huolta. Ja jokainen tietää kesäsesongin ja muun vuodenajan välisen suhteen näillä leveyksillä. Kukaan ei kerkiä myymään kesällä pullaa ja kahvia niin paljoa, että sen turvin eläisi seuraavaan kevääseen.

”Lapsuuskesistä muistan. että aina joskus lähdettiin Jäminkipohjasta  kirkolle.  Se merkitsi ehkä käymistä Noitakäräjillä, usein myös  piipahtamista kirjakauppaan, josta sain valita itselleni jonkin teoksen.”

Tieto kaupan loppumisesta vetää itsenikin jollain lailla haikeaksi. Ruovesi on ollut kohta kuusikymmentä vuotta minun maisemaani, vaikka minulla nykyään on asiaa sinne lähinnä käydessäni sukuhaudallamme, jonka haltija olen. Lapsuuskesistä muistan. että aina joskus lähdettiin Jäminkipohjasta  kirkolle.  Se merkitsi ehkä käymistä Noitakäräjillä, usein myös  piipahtamista kirjakauppaan, josta sain valita itselleni jonkin teoksen. Muun muassa WSOY:n SiniSet- ja TaskuSet -sarjojen pokkareita muistan liikkeestä evakuoineeni mukaani. Alistair MacLeania ja J. Fennimore Cooperia. Vinhan kirjakaupan lisäksi muistan noilta reissuilta lähinnä kirkon ja ennen kaikkea sen edessä edelleen kättään ojentavan vaivaispojan. Kirjakauppa ei ole ikuistunut, mutta oletettavasti pitkäikäistynyt kokoelmani Jäminkipohjan maksiimi (2020)  runosarjaan Kallion päältä, järvenrannasta:

 

Kustaan päivä,

ja sen jälkeen koko kesä.

 

Seurakunta hoitaa haudat ja omenat

ripustetaan oksiin varttumaan.

Käydään Vinhan kirjakaupassa pokkariostoksilla.

 

Keväiset tuulenkaadot halkeavat klapeiksi

ja kaikki tämä on

kuusten lomasta kurkistelevaa järveä vasten

kuin jokin iankaikkisuus.

 

Tässä kohdassa nostalgiaa mietin, koska olen viimeksi ostanut Vinhan kirjakaupasta jotakin. Joudun selaamaan almanakkaa taaksepäin hyvän matkaa. 1990-luvun alkupuolella hankin sieltä karttapallon, jota tyttäreni oli toivonut joululahjaksi. Mutta sen jälkeen? Muistini sivut näyttävät tältä osin merkinnöttömiltä. Lapsuusnostalgia ei ole riittänyt viemään minua ovesta peremmälle liikkeeseen. Edes kahville. Täytyy toki muistaa, että olen asustellut naapurikaupungissa.

 

"Edes kahville."

Elämä on täynnä asioita, jotka ovat tai olisivat mukavia olemassa. Ongelma vain on, että kenelläkään ei ole taloudellisia mahdollisuuksia pitää niitä olemassa. Lähikauppa olisi kiva, mutta kun se ei pärjää myymällä markettireissulla ostamatta unohtuneita hiivapaketteja. Linja-autovuoroja ei voida loputtomiin ajaa sinne, missä ei ole matkustajia, vaikka bussi kuinka mielestäni kuuluisi maisemaan. Osa ongelmaa on se, että joku asioita todella tarvitseva jää aina häviölle.

Eivät ihmiset ole tietenkään syyllisiä siihen, että jokin kauppa loppuu. Minusta jokaisella on oikeus hankkia tarvitsemansa sieltä, mistä hän saa ne itselleen mielekkäimmällä tavalla. Lukea kirjoja tai olla lukematta, kuunnella äänikirjoja tai katsoa jalkapalloa, ihan miten vain.   Eikä sille voi mitään, että hinta on yksi kaupankäynnin realiteetti, jota monen on vaikea sivuuttaa. Ja jos esimerkiksi itse ajattelen kirjoja, joita hankin, niitä ei useinkaan ole minkään myymälän hyllyssä. Ison ketjun nettisivullakin on maininta ”tilaustuote”. Jo siksi oikoisin tie tuotteen luo on monta kertaa tilaaminen suoraan kotilaatikkoon tai ärrälle. Ja kun se sopii tällaiselle introvertille.  

”Olisin kenties halunnut joskus poiketa sinne lapsenlapseni kanssa ja kertoa, että paappakin kävi täällä jo pienenä.”

Muistissani on keväältä 2001, kun kysyin Vinhan kirjakaupasta, myisivätkö he kirjojani. Olin hiljattain julkaissut runoteoksen Taivas on harmaa Cadillac. Sain vastauksen, että ei heidän kannata. Tämä oli varmasti totta jo silloin, eikä kauppiasta kannata kannastaan soimata.   Kuvittelin tuohon aikaan itseriittoisesti, että runonkirjoituksessani olisi jotakin jonkinlaista lukijajoukkoa kiinnostavaa, mutta totuus on, että kirjaani ei olisi todennäköisesti myyty Ruoveden kylällä yhtään ainoaa kappaletta.  Jos ajattelen yhtäältä saamaani vastausta ja toisaalta kokonaisuuden kannalta vaatimatonta mynttivirtaa, jonka kenties olen jättänyt vuosien mittaan suuntaamatta liikkeeseen, on tyly lopputulema, että emme me kauheasti ole toisiamme tarvinneet. En vain tiedä, olisiko näin parhaassa kuviteltavissa olevassa maailmassa.

Ja jotenkin alakanttiin Vinhan kirjakaupan loppuminen mieleni siis vetää. On se ollut niin mukava siinä. Olisin kenties halunnut joskus poiketa sinne lapsenlapseni kanssa ja kertoa, että paappakin kävi täällä jo pienenä. Ehkä joku kokee jotain samansuuntaista sitten, kun Suomessa alkaa olla enemmän käytöstä pois jääneitä ja suljettuja kirkkoja. Niitä, joissa ei ole koskaan tullut käytyä, kun ei ole niitä tarvinnut mihinkään, mutta jotka ovat olleet mukavia siinä.