ON NIITÄ OLLUT, JUHANNUKSIA

 

Juhannusaatto makoilee parhaillaan ympärilläni perin juurin rauhallisena. Vaimo on käymässä hevostallilla, koiraa ei enää ole. Lapset ja lapsenlapset tulevat kyläilemään vasta huomenna. Ei tunnu pahalta.

Juhannus. Valoa, tunnelmaa?

Oma suhtautumiseni juhannukseen on ollut koko lailla laimea niin kauan kuin muistan. Ehkä sitä sopii kuvaamaan päiväkirjamerkintä Unkarista Balatonin rannalta kesältä 1981: ”Tässä samalla muistamme juhannuksen menneen. Perjantai oli juhannusaatto ja nyt alkaa siis jo maanantai olla loppuun kaluttu. Huomaamatta se täällä luiskahti, ei täällä kukaan viritellyt sen kummempia karnevaaleja tai tavallista ponnekkaampia juominkeja. Kesää nämä kyllä viettävät” (sitaatti kirjastani Vanha 55 (BoD 2019). Onhan niitä ollut, juhannuksia. On niistä jotain tallella muistissani, vuodet kylläkin menevät välillä miten sattuu.

Vuonna 1982 pelattiin jalkapallon MM-kisoja Barcelonassa. Siinä kerrottavat. Minulla on edelleen sama tyttöystävä kuin tuona kesänä.

Juhannuksen 1985 vietin Konnevedellä. Asuin seurakunnan leirikodilla, jossa kuulemma kummitteli erityisesti vintillä, jossa jonkun kerrottiin joskus menneen hirteen. Mielenkiintoista tietysti on, että kuulostelin askelien ääniä yläkerrasta ennen kuin sain tietää kummittelusta…nimesin kuljeskelijan Aave-Mariaksi ja tuumin, että emmeköhän pysy väleissä, kun mitään riitaa keskenämme ei ole ollut. Nukuin hyvin sekä juhannuksena että muinakin öinä – enemmän kuin aaveet tuona kesänä valppauttani pitivät yllä pari rippileiriä.

Vuonna 1988 olin ensimmäistä juhannusta oikeissa töissä. Tuohon aikaan pikkupitäjässä järjestettiin vielä konfirmaatio juhannuksena – se lysti loppui muistaakseni tuon vuoden jälkeen yleisön pyynnöstä. Urakka oli kohtalainen, sillä itse johtamani rippikouluryhmä konfirmoitiin juhannuspäivänä ja kirkkoherran porukka sitten heti seuraavana päivänä. Messukasukka on lämmin asu täysinäisessä kirkossa juhannussäästä riippumatta. Myös Konnevedellä kolme vuotta aikaisemmin muistan olleeni mittumaarina rippijuhlissa. Sotkin leirikodilta kirkolle pyörällä ja matkalla erään talon vihainen koira änkeytyi tielle hamuamaan säärtäni. Housuni selvisivät parilla hampaanjäljellä.

Vuonna 1991 juhannusaatto Maskussa oli hauska. Kaskuissa sulhanen myöhästyy vihkikirkosta, ellei peräti karkaa. Tuolla kertaa myöhässä olivat häävieraat. Omaisille oli järjestetty bussikuljetus sulhasen kotipitäjästä juhlapaikalle ja joku oli sörsselöinyt aikataulun kanssa. Hääpari oli tullut kyselemään suntiolta, voidaanko tilaisuuden alkua siirtää, kun väki ei kerkiä. Heikki-suntio tietysti totesi, että hän ei voi tietää minu aikatauluani. Että pitää odottaa, että pappi tahkoaa munamankelilla naapurikunnan vanhainkodilta 90-vuotispäiviltä. Totta kai siirtäminen onnistui ja vietettiin sitten oikein mukavaa juhlaa. Juhannusaatot olivat jo tuohon aikaan rauhallisia, vihkiäisiä ei juuri enää sijoitettu keskimmäiseen kesään. Syy pyöräilyyni virkatamineissa tuona juhannuksena oli se, että vaimo ja tytär olivat lähteneet appivanhempieni kesämökille Virroille. Olin siis autoton. Olin myös rahaton, sillä lompakkoni oli unohtunut lähtöä edeltäneenä päivänä autoon ja viilettänyt sen muassa Pirkanmaalle. Nautin sitten muutaman seurakuntalaisen ylenpalttisesta ystävällisyydestä sekä kuljetuspalveluitten että tarjoilujen puolesta. Illaksi piti päästä turhan urheilullisen taipaleen taakse kokkojuhlaan seurakunnan kesäkodille. Sain myös maittavaa iltapalaa. Kotona toki oli ruokaa varattuna, sillä muun perheen mökkivisitaatio taisi kestää seuraavaan keskiviikkoon. Tuon vuoden jälkeen en juuri muista vihkimisiä toimitelleeni juhannuksena – muutama vuosi sitten kyllä yhden avioliiton siunaamisen pikaisesti hälytettynä, kun asiaan oli tullut toisen papin osalle mutkia matkaan. Tuolloin puhuin sujuvasti muutaman lauseen koreaa, mutta se on ihan oma historiansa sitten.

Vuodesta 1992 eteenpäin alkaa ollakin hatarampaa muistikuvien osalta. Kokkoja rakenneltiin sekä Vilppulaan että Mänttään, jonain vuonna sitä ei voitu polttaa, ettei olisi mennyt puoli pitäjää saman tulen kitaan. Joskus 90-luvun puolivälin jälkeen putosin järveen, kun piti hoidella kokon jälkisammutusta Mäntän Tammirannassa. Jotenkin nuljahdin. Muistan, että hötäkän jälkivaikutuksena kenkäni kutistuivat kuivuessaan. Koska jalkani eivät, piti ostaa uudet kengät. Tuona kesänä tuli televisiosta Matlockin uusintoja. Oleelliset jäävät mieleen.

2000-luvulta mieleen on piirtynyt jotain siltäkin. Joskus 2010-luvun alussa viettelin hiljaiseloisaa työjuhannusta Tampere Southern Comfortissa. Kävin juhannussaunassa kaverin luona ja tuumin kotimäessäni, että eipä täällä edes näe ketään muutamaan päivään. Seuraavana aamuna naapurin pihalta löytyi ruumis. Hiljaisesta touhusta siinäkin kyse. Mitään rikosta asiaan ei liittynyt, ihmisen pitää vain olla jossain kuollessaan. Todennäköisesti pyörällä liikkunut mies oli saanut sairauskohtauksen ja lähtenyt kenties yrittämään apua naapurista ja sortunut siihen pihalle.

Jokunen vuosi sitten jouduin juhannusaattona olutostoksille vävyni kirjoittaman listan kanssa. Vävy jäi odottamaan autoon.  Jouduin puutteellisen tarjonnan vuoksi hankkimaan korvaavia tuotteita. Syy järjestelyyn ei ollut se, että vävy olisi jo tuossa vaiheessa juhannusta ollut tukevassa humalassa, vaan hänen asusteissaan. Hän oli nimittäin tullut lääkäriyttään ambulanssissa potilaan saattokeikalle kotipaikkakunnaltaan Tampereen yliopistosairaalaan, josta olin sopinut noukkivani hänet mökkireissulle. Hän oli tietysti tuossa kohdin  ammattinsa edellyttämissä smurffikuteissa ja totesimme, että ehkä hän ei kuitenkaan mene niissä ostamaan kaljapatteria K-kaupasta. Itse en ollut toki virkkakamppeissa, mutta olisin niissä kyllä tarvittaessa käynyt ostokset tekemässä. Aikuinen mies voi käydä, kun maksaakin selvällä rahalla.

Kolme viimeisintä juhannusta muistan selkeästi. Vuonna 2019 minua alkoi viimeistään juhannuksen aikaan jännittää. Olin seuraavassa kuunvaihteessa palaamassa töihin reilun yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen. Myös sen vuoren kiipeäminen on ihan oma historiansa. Juhannukset 2018 ja 2020 olin töissä. Minusta on oikeastaan aika mukava olla juhannuksena työvuorossa. Näistä kahdesta juhannuksesta olisi paljon kerrottavaa, ne olivat hyviä juhannuksia. Olisi, mutta en voi. Kun työssäni on niin paljon sitä, mitä ei voi ulkopuolelle avata. Sairaalapapin työ ei useinkaan tapahdu julkisissa juhlahetkissä, vaan kahden, kolmen tai neljän kesken. Näin on sekä ilojen että surujen kanssa. Ja usein nämä kaksi limittyvät toisiinsa. Myös juhannuksena.

Onhan niitä ollut, juhannuksia. Voi niitä olla edessäkin. Ei voi tietää. Juuri siksi on oleellista asettua nyt juuri tähän kesäkuuhun. Nauttia siitä, mikä on tässä parhaillaan. Parhaimmillaan.

 

Hyvää juhannusta!

Paarlahden leveydellä on hiljaista elokuuhun.