Paarlahden leveydeltä

2019: KIRJAVA VUOSI TÄMÄKIN ”Sitten alan kirjoittaa  jotain aivan muuta. ” Kirjoitin tässä blogissa 19.12.2018 kirjavasta vuodesta 2018. Muotoilu oli tarkoituksellisen monimerkityksinen, mutta vuonna 2018 julkaisemistani teoksistahan jutussa oli pääosin kysymys. Niitä oli viisi ja päälle vielä yksi kirja, jossa olin mukana rivikirjoittajana. ” Tässä ne tulevat jonossa kuin köyhän tulon porsaat” olivat tuolloin tekemäni listauksen saatesanat. Tänä vuonna talo näyttää köyhtyneen eli jono lyhentyneen. Ehkä niin tai sitten aivan toisin, mutta tässä ovat vuonna 2019 julkaisemani hengentuotteet: Vain tuuli tyyntyy yöksi. Runoja pysähtymisen syksyltä. Books On Demand 2019.   Vain tuuli tyyntyy yöksi - Kuusamojärvi elokuussa 2018 Vain tuuli tyyntyy yöksi on runokokoelmistani sikäli erilainen kuin mikään muu, että sitä en ole kirjoittanut vuosia. Lähdin hahmottamaan nippua syyskuussa 2018 alkaessani kammeta itseäni syksyn niukkaan, mutta ihanaan valoon äkkis

PÄIN NOUSEVAA RANTAA ” Jotakin isänmaallisuus minulle kuitenkin eittämättä merkitsee.” Olenko isänmaallinen ? Kysymys nousee mieleen näin itsenäisyyspäivän hujakoilla. Huomaan, että en osaa vastata – tai pikemminkin tahdo. En ainakaan, jos vastaus pitäisi antaa kysymyksen muodon edellyttämällä tavalla yhdellä sanalla. Olenko vai en?   Kaikkein vähiten haluan lähteä vakuuttelemaan mitään.   Jotakin isänmaallisuus minulle kuitenkin eittämättä merkitsee. ”Vaalin äitiemme kieltä ja kammoksun kaiken maailman gamesevenejä ja malloftriploja.” Kun saan tehdä työtä, maksan verot ja jos teetän jotakin, maksan maksut silloinkin. Noudatan parhaani mukaan maahan säädettyjä lakeja – eilen kyllä ajoin vähän ylinopeutta. Vaalin äitiemme kieltä ja kammoksun kaiken maailman gamesevenejä ja malloftriploja. Rakentelen tämän jutun otsikon kaltaisia viittauksia kulttuuriperintöömme. Samasta puusta olen näköjään  veistellyt kolme vuotta sitten muistellessani blogissani vuoden 1990

MARRASKUUN ILLASSA RUNO                                    Sade kuuraa maan,                  pää valuu                  alennusmerkkejä.                                  Uhalla yötä vasten                  kuppi kahvia maidotta                  marraskuun moonmartini. Viides kuukausi heinäkuun alussa tapahtuneen työhön palaamiseni jälkeen täyttyy. Takana on myös muutama tuhat syksyistä junakilometriä kotoisilla kiskoilla Vilppulan ja Tampereen välillä. Tänään sain seistä kotimatkalla ensimmäiset kolme varttia eli Tampereelta Juupajoelle, sillä junasta puuttui puolet. Kiskobussin yksikön mennessä päreiksi korvaavaa kalustoa ei tunnetusti ole. Tervetuloa vain ns. lisävuorot meidän rataosuudelle joulukuussa. Mutta menihän se jalkojen päälläkin. ”Junassa on istumapaikkoja, mutta niitä ei voi varata”, toteaa yhtiön nettisovelluskin. ”Lähipäivät teen jotain muuta kuin palkkatyötäni tai matkustan junalla. Luen kirjoja ja kirjoitan kirjaa.” Ensi viikko on taa

EI OLE PAARLAHTI NOIRIA Tällä päällä marraskuussa Mieleeni kierähti, että ensimmäisen kirjani ilmestymisestä tulee tänä syksynä kuluneeksi 19 vuotta. Stephen Kingin   vakaana lukijana tämä tuntuu merkitykselliseltä. Totesin viime kesänä, että on aika jättää toistaiseksi proosan kanssa läträäminen vähäiseksi ja palasin edellisen blogitekstini mukaan viime tammikuusta, mutta tarkemmin tarkasteltuna ainakin puolitoista   vuotta kehitteillä olleeseen runoprojektiini. Se on matkan varrella elänyt ja elähtänyt monitahoisesti - osa sen teksteistä päätyi joulukuussa 2018 julkaistuun S eudut, maat – yhteisteokseen Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin kanssa ja jotain heinäkuussa 2018 julkaistun toimittamani Jouni Paarlahden Pihkan tuoksu, toukat ja kesä – julkaisun lisukkeeksi. ”Ennen kesää kadotus.” Kansiollinen tekstejä on keikkunut tietokoneellani nimikkeellä Paarlahti noir ja pikku hiljaa on alkanut tuntua, että  ehkä   kokonaisuudesta tule

RUNOILJA PALAA ”Ei täällä sen kummempaa tapahdu.” Lokakuu d-duuriin transponoitu ajastaika kirkas taivas Jumalan taivas, karpalosää. Runoilija palaa – a poet is burning. Vetäisin ensimmäisen yhdeksän päivän työviikon iltojen ja viikonlopun päivystysvastuineen sen jälkeen, kun palasin viime heinäkuussa toimeeni Tampereen seurakuntien sairaalapastorina paikallisessa yliopistosairaalassa. Totesin törnin päälle asioita ymmärtävälle kaverilleni, että aion kirjoittaa pari päivää. Sitä minä nyt koitan tehdä. Yksi novelli kummittelee  herneeni käytävlillä, mutta sen annan nyt olla. Aloitin  vakavamielisen kirjoittamisen  aikoinani  runoilijana ja säkeiden ääreen palaan aina välillä. Nyt on taas aika puuhata kiireettä viime tammikuusta alkaen työstössä olleen projektin parissa. Sen työnimenä on Ennen kesää kadotus – saa sitten nähdä, miksi titteli lopulta taipuu. Ainakin se valmistuu ennen kesää, jos ylipäänsä tulee maaliin. Vuodesta en sano mitään. ”Ei mikää

KAIKELLA ON KOKONSA Toissa perjantaina Istuimme kaverini kanssa autossani Keuruulla. Olimme juuri nähneet jääkiekko-ottelun, jossa kannattamamme joukkue oli pelannut huonosti ja hävinnyt sen mukaisin luvuin. Älypuhelin oli kiidättänyt samaan hötäkkään tiedon, että Kymenlaaksossa ajassa 90+4 syntynyt maali oli sinetöinyt kannattamamme jalkapallojoukkueen putoamisen yhtä sarjaporrasta alemmas. V-käyrä oli laessaan. ”Hetken noiduskeltuamme lähdimme hyvillä mielin ajelemaan kotiin päin.” Päätimme yrittää keksiä kaikki mahdolliset kirosanat. Päädyimme pohtimaan, kävisikö pieru hätätapauksessa voimasanasta. Siinäpä sitä olikin filosofisen pohdinnan aihe. Hetken noiduskeltuamme lähdimme hyvillä mielin ajelemaan kotiin päin. Kumpikin meistä suhtautuu tiettyihin joukkuelajeihin joskus suorastaan raastavalla intohimolla. Kumpikin meistä oli kuitenkin tuossa iltahetkessä kirkkaan tietoinen siitä, että ne ovat vain urheilua. Kaikella on kokonsa. Meillä molemmilla on ollut el

OTAN SYKYN TAKAISIN ”Syksy on aina ollut minun vuodenaikani ja minä syksyn ihminen. Nyt elän syksyä 2019.” On syksy. Kirjoitin blogissani 15.9.2019 siitä, miten viime vuonna iskeneeseen sairastumiseeni liittyvät vuosipäivät lisäsivät tänä vuonna oman vaikeuskertoimensa käsissä olevaan aikojen taittumiseen. ”Älä unohda runoja!” Vuosipäivät ovat menneet. On tullut aika ottaa syksy takaisin. Viime viikolla oli ensimmäinen aamu, kun autoa piti raapia ennen asemalle lähtemistä. Illat ovat jo pimeitä ja pimeään voi kätkeytyä. Olen ottanut esille lämpimän ajan syrjässä olleen nahkarotsini, jonka hihan ympärillä on valmiiksi pyöräytettynä heijastin. Katulamppujen pehmis rauhoittaa.   Toissapäivänä lämmitin ensimmäisen kerran vuolukiviuunin. Eilen keittelin aamukahviveteni puuhellalla.   Miehen kuu on marraskuu ja sitä kohti kuljetaan. Syksy on aina ollut minun vuodenaikani ja minä syksyn ihminen. Nyt elän syksyä 2019. ”Älä unohda runoja!” Tapasin tällä viikoll

GIMME SHELTER! Vielä kerran ja monta kertaa Syyskuu ei asetu sisälläni lounatuuli puhalla pilviä sen helmaksi. Katselen vielä kerran jo nähdyt rannat  lainavalossa. Tämän syyskuun päivät eivät ole olleet minulle aivan helppoja. Olen elänyt sitä, mistä olen vuosien mittaan puhunut sairaalapastorin työssäni lukemattomien ihmisten kanssa: vavahduttavien asioiden vuosipäivät eivät ole välttämättä mukavia. Tänään 15.9.2019 mieleni hakeutuu ilman erityistä ohjausta siihen, että on kulunut tasan vuosi siitä, kun päädyin aivoverenvuodon seurauksena Tampereen yliopistosairaalan ensiapuun ja sieltä alkaneelle pitkälle piknikille. Vaikka elämäni on nykyisellään ihan formussa sekä fyysisen että psyykkisen vointini osalta ja paluu töihin on jo kolmatta kuukautta selän takana, en tässä kohdin voi päälleni mitään. ”15.9.2018 minulle tapahtui monta hyvää asiaa. En joutunut sairaalaan, vaan pääsin tarvitsemaani hoitoon. ” Mutta tunnetut perkeleet ovat helpompia k

SATEISENA PERJANTAIAAMUNA HATANPÄÄNNIEMELLÄ ”Jos tänään olisi elämäni viimeinen päivä, miten sen käyttäisin? Kenen kanssa sen viettäisin? Keneltä pyytäisin anteeksi, ketä kiittäisin? Mitä sanoisin itselleni? Entä Jumalalle?”   Paikallisen seurakuntayhtymän nettisivu asettaa eteeni tällaisia kysymyksiä sateisena perjantaiaamuna Hatanpäänniemellä. Elokuun lähes viimeisenä päivänä. ” Silloin ollaan vaan. Tai sitten jotain muuta. Minulta puuttuu oma kokemus.” Kaikenlaista saa kysyä. Jotenkin minusta tosin tuntuu, että tällaisten asioiden kuivaharjoittelu on lähempänä ajatusleikkiä kuin tosielämää. Voin olla väärässä - oikeat asiantuntijat ovat tässä kohdin yleensä jo kuolleet. Kovin isot kysymykset näyttävät useimmiten karkaavan ihmisen luota tultaessa kalkkiviivoille. Silloin ollaan vaan. Tai sitten jotain muuta. Minulta puuttuu oma kokemus. ” En usko, että minun tarvitsee sanoa Jumalalle sen kummempia. Ei hän minun maailmanselityksiäni tarvitse.”